Viimeiset viikot on olleet aikamoista pyöritystä kun meille muutti uusi perheenjäsen. Kyseessä on siis mun yksi pitkäaikaisista unelmistani, josta olen haaveillut ihan pikkutytöstä saakka. Rotu joka on ollut mielessäni siitä saakka kun olin 10- vuotias. Silloin näin kaksi Shelttiä kulkemassa ohi mammani talon. Siinä rodussa oli vaan jotain niin hurmaavaa, ulkonäkö, älykkyys, lempeys ja sekin että sille oma perhe on aina etusijalla. On tiettyjä rotuja joista tulee heti sellainen fiilis että tuo on minun koirani. Sheltti on aina edustanut sitä minulle.
Ja edustaa varmasti monelle muullekkin, nimittäin Sheltin saaminen tänäpäivänä on todellakin kiven takana. Se on Suomen seitsemänneksi suosituin rotu ja pennut menevät kuin kuumille kiville. Me tehtiin kauhea työ pennun eteen, otin yhteyttä moneen kasvattajaan perusteellisella viestillä. Osalta tuli varovainen lupaus, joka kuitenkin muuttui siihen että pentuja ei tullutkaan, tai ei tullut uroksia. Jotkut menivät tutuille, toiset jäivät kasvattajalle. Lopulta meitä onnisti. Ajettiin ensin 1400km katsomaan pentua ja toinen reissu hakemaan tuo pieni söpöläinen kotiin, mutta ajattelin että ihan sama! Ajan vaikka maailman ääriin, jotta saan pienen kotiin. Enkä ole hetkeäkään katunut.
Siinä on meidän pikkuinen. Tottelee nimeä Miiko.
Pakko myöntää että ensimmäiset kaksi viikkoa oli aika raskaita, tai aika taitaa olla lievästi ilmaistu. Jotenkin sitä kuvitteli että pentuun tulisi heti joku yhteys ja sitten kun ei tullutkaan, niin tuntui pahalta. Me ei vaan jotenkin ensimmäiseen kahteen viikkoon yhtään ymmärretty toisiamme. Se tuntui pahalta, tuntui niin hirveältä että pentu ja koira jota olin odottanut, johon olin laskenut päiviä - olikin jotain ihan muuta. Siivosin silmät kyynelissä pissaätäköitä ja pentu tuijotti minua ihmeissään. En tuntenut mitään yhteyttä ja itkin miehelle puhelimessa että ei tästä tule mitään. Mies tsemppasi ja kannusti minkä pystyi ja otti niin aivoon meidän etäsuhde taas kerran. Olin niin yksin pennun kanssa, raahaamassa sitä 20 kertaa ulos, siivoamassa 150 kertaa pissälätäköitä, ruokkimassa, opettamassa. Toivoin iltaisin että mies olisi ollut auttamassa.
Kaksi viikkoa oli kuitenkin se aika jonka jälkeen kaikki helpotti. Meille kehittyi rytmi, alettiin ymmärtämään toisiamme, aloin osata lukea pentua ; milloin se on nälkäinen, milloin mennään ulos, milloin se ei enää jaksa jne. Se alkoi hokata juttuja, aloin huomaamaan kaikkia ihania luonnejuttuja. Pentu tunnisti nimensä, alkoi ymmärtää ketä sen laumaan kuuuluu. Mies sanoi pari viikkoa takaperin että olenko huomannut : Se on niin sun koira. Ja niinhän se taitaa olla. Se kuitenkin on papereiden ja " johtajuudenkin" mukaan ensisijaisesti minun koirani, vaikka mieskin auttaa. Meillä on kuitenkin Miikon kanssa pitkämatka toivottavasti yhdessä kuljettavana, ja tämä on vasta alkua.
