Ikävä

Jos jotain on oppinut puolentoista vuoden etäsuhteessa on ainakin ikävöiminen. En ikinä kuvitellut millaista ikävä voisi pahimmillaan olla. En ole ikinä kaivannut ketään niin paljon ja syvästi, kuin miestäni.  Olin kyllä pienenä sellainen etten viihtynyt yökylässä tai missään leireillä, koska ikävöin aina kotiin. Pitkillä matkoilla olen aina tavalla tai toisella ikävöinyt perhettäni ja ystäviäni, mutta se ikävöinti on aina tuntunut ihan siedettävältä. Sellaiselta mikä kuuluu aina elämään. Onhan elämässä paljon muutakin mitä aina välillä tulee ikävä ; muistoja, hetkiä, ihmisiä sellaisina kuin heidät olet tuntenut, jotain tiettyä paikkaa. Ne ovat jotenkin kaunista ikävää, toki jos ikävöi kuollutta läheistä tai lemmikkiä, niin ikävä voi olla myös paljon raastavampaa. Aika yleensä auttaa.

Sunnuntai - illasta on tullut todellinen koetinkivi. Tiedän että moni ajattelee että mitä helkuttia vain viisi päivää erossa - eihän se ole mitään. Joillekin ei varmaan olekkaan, mutta minulle se on. Viisi päivää erossa, ja vain kaksi yhdessä -toisen kiintiö lähellä ei ikinä pääse täyttymään. Vähän kuin olisin auto, jonka kanssa ajettaisiin aina niin lyhyitä matkoja ettei akku ehtisi latautua koskaan kunnolla.

Ne viisi päivää mitkä ollaan erossa ne on...silloin tapahtuu mun elämässä kaikkein eniten. Se on mun arki. Arki jossa mies ei koskaan ole läsnä muuta kuin viestin välityksellä. Arki on niin täynnä elämyksiä, suruja, huonoja päiviä, iloja, pieniä hetkiä jotka luo mahtavan muiston tulevaisuudessa. Mun työpäivät päiväkodissa on niin värikkäitä että haluaisin joskus kasvotusten kertoa niistä heti työpäivän jälkeen. Haluaisin kiepsahtaa mieheni kaulaan kotiin tullessa, koti huutaa ikävää. Ne hetket kun työkaverieni miehet odottaa parkkipaikalla - huutavat ikävää. Pariskunnat ruokakaupassa keskiviikkoisin, nukkumaan mennessä katsoo tyhjää sänkypaikkaa ja kuvittelee miehen siihen.

Kun on oikein huono päivä ja kyyneleet virtaa kasvoja alas, toivoisi että olisi joku jonka kylkeen käpertyisi. Mies joka lohduttaisi, ja kyllähän hän tekeekin , viestillä. Se ei ikinä korvaa sitä aitoa läsnäoloa. Ei koskaan.

Sunnuntai aamulla tunnen jo sen tunteen. Sen ikävän, se voimistuu aina sitä mukaan kun kello menee eteenpäin. Mietin viikkoa, mietin sitä yksinäisyyttä joita tietyt tilanteet tuovat. Mitä enemmän ollaan yhdessä sen vaikeampaa se on. Joululoman jälkeen hyvästelin mieheni bussiasemalla, kun menin autoon kyyneleet valuivat niin että jouduin pysähtymään. Se otti niin koville ja ikävä oli niin raastava, tuntui että se hakkasi minua sisältäpäin.

Mies on sen lisäksi että hän on minun kumppanini, hän on myös paras ystäväni. Jaamme kaiken, puhumme kaikesta. Jaan elämäni pienet ilot ja surut hänen kanssaan. Olemme niin läheisiä, jonka vuoksi tuntuu että ikävä sattuu entistä enemmän. Jokainen sunnuntai, jokin pieni osaa kuolee sisälläni. Odotan niin kovin viikonloppua ja hetkeä jolloin olen taas mieheni luona. Tunteet pyörivät laidasta laitaan, viikonloppu on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olemme sopineet että mikäli ikävä on sietämätöntä teemme asialle jotakin, kummankaan ei pidä kärsiä. En tiedä mikä se piste on, kun ei enää kestä ikävää? Ovatko sunnuntai - kyyneleet sitä? Vai se kipu rinnassa? Olen kestänyt tähän saakka lukemattomat määrät sunnuntaita, kestän koska tiedän että matkan päässä on joku jonka vuoksi jaksan taistella. Se ei helppoa, todellakaan. Ikävän kanssa eläminen on todella...se on raskasta. Toisaalta, jokaisen sunnuntain jälkeen tulee aina perjantai. Mitä lähemmäs perjantai tulee, sen helpompaa on.

Toivon enemmän kuin mitään että pääsisimme yhteen, se olisi...en osaisi edes kuvitella sitä. Kadehdin ihmisiä jotka vain PAM! muuttavat yhteen. Antaisin lähes mitä vain , jos meillä se olisi niin helppoa. Ainakin tiedän mitä ikävä on ja miten sen kanssa voi elää.