Autoillen Skotlannissa

Täällä ollaan, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Halusin jo pitemmän aikaa kirjoittaa teille matkasta Skotlannissa, jonka tosin teimme jo viime keväänä. Lähinnä ajattelin että varmasti vinkeistä ja kokemuksistamme voisi olla jotain iloa muillekin.

Me teimme siis reissun viime keväänä, huhtikuussa. Varasimme lennot välilaskun kera ja muistaakseni viiden yön yöpymisen Edinburghissa. Olisiko ollut Hotels.comin kautta. Auto varattiin kolmeksi päiväksi Sixt : in kautta. Huoneisto jossa yövyimme oli tosi kiva ( aika perus brittiläinen ) iso kolmen huoneen " asunto" ,jossa oli pieni keittiö, kylpyhuone- ammeineen, kaksi makuuhuonetta - jolla toisella emme tietenkään tehneet mitään kahdestaan kun olimme. Asunnosta oli lyhyt matka kävellä ihan Edinburghin keskustaan. Jonkin verran äänet kuuluivat sisään ( eristykset ei ole ihan parasta luokkaa yleensä ) ja vieressä oli joku rakennustyömaa, jossa hakatiin yötä myöden. Olimme silti tosi tyytyväisiä , kun kaikkeen kuului vielä vuokratulle autolla parkkipaikkakin, niin ehdottomasti mentäisiin tuonne uudestaan. Tarkkaa hintaa en muista, mutta mikään älyttömän kallis ei yöpyminen ollut.

Auto vuokrattiin kolmeksi päiväksi, ajatuksena että siinä ehtii kiertää ne paikat mitä oltiin vähän etukäteen tutkittu. Lähinnä siis Harry Pottereihin liittyviä kuvauspaikkoja. Ei me tietenkään löydetty kaikkia mitä oltiin ajateltu katsastaa. Välimatkat oli niin pitkiä eikä oikein tiedetty oliko kaikkiin mitään tietäkään. Auto vuokrattiin ja palautettiin lentokentälle, mikä oli kätevää. Auton vuokraus maksoi suunnilleen 250 euroa kolmelta päivältä. Me otettiin tälläinen :

Tämä auto oli just passelin kokoinen mutkitteleville vuoristoteille ja miehen mukaan ( itse en ajanut ) myös tosi hyvä ajaa. Auton vuokraaminen kävi mun mielestä suht helposti, jonkunverran sai kaikkea paperilappua täytellä. Enemmän meillä koitti alussa ongelmia vasemman puoleisen liikenteen kanssa. Se ei nimittäin ollut ihan helppo juttu lähteä ajamaan vieraassa kaupungissa, vieraalla autolla ja väärällä puolella. Olin ensimmäiset pari tuntia silmät kiinni ja puristin penkkiä. Hyvin selvittiin, kun päästiin keskusta-alueelta pois ja edessä oli moottoritie. Liikenne ei ole niin kamalaa kuin voisi ehkä ja olisi voinut ensimmäisen päivän perusteella ajatella, mutta ottaa aikansa että tottuu vasemman puoleisen liikenteen " lainalaisuuksiin". Meillä meni varmaan kolmesta päivästä kaksi, jonka jälkeen ajaminen vähän helpottui. Automaattivaihteet on ihan ehdoton juttu myöskin autoa vuokratessa.

Ihmiset oli kuitenkin mun mielestä aika huomaavaisia ja nopeusrajoituksia noudatettiin, joita ei muuten koskaan ollut missään? Ensimmäisenä päivänä ihmeteltiin vaan että mistä hitosta tietää mitä täällä kuuluu ajaa. Sitäkin sitten googlattiin netistä. ( Moottoritiellä 112 km / h ). Kun ajattettiin pohjoisemmaksi tiet oli tosi kapeita ja mutkaisia, ja välillä pohti että miten ihmeessä vastaantulevat rekat oikein mahtuu ohitse, hyvin ne kuitenkin mahtui. Pienellä jännitysmomentilla.

Tiestä A82 tuli meille hyvin tuttu kun ajeltiin sitä parikin kertaa edestakaisin. Maisemat oli huikeat, vaikka tie oli tosi kapeaa ja mutkittelevaa. Tien varrelta löytyi levennyksiä ja pysähdyspaikkoja , jonne pysähdyttiin ottamaan valokuvia muiden turistien kanssa - tai ylhässä yksinäisyydessä.

Olin siis pongaillut muutaman Harry Potteriin liittyvät kuvauspaikan etukäteen jotka halusin nähdä. Glenfinnanista löytyi muutama kohde ja löydettiin sinne suht helposti. Navi autossa oli meille ainakin aika ehdoton, ei tarvinnut mun yrittää enää mistään kartasta saada selkoa. Senkin voin vinkkinä kertoa että jos tuota tietä lähtee ajamaan niin siihen saa menemään kyllä jonkunverran aikaa, tienvarrella ei juuri ole mitään marketteja TAI kioskeja ,joten kannattaa pakata mukaan evästä jotta selviää noihin suurimpiin paikkoihin. Meille kävi ekalla reissulla just niin että oltiin nälkäisiä ja kiukkuisia keskellä vuoristoa. Seuraavana päivänä meillä oli kassit pullollaan kaikkea syötävää.

HP leffoissa tylypahkan pikajuna kulki takana olevaa raidetta pitkin.

Mun on pakko sanoa että autoilu Skotlannissa oli yks mahtavempia kokemuksia mun lyhyen elämäni aikana. Jos saisin päättää lähtisin paljon mieluummin uudelleen auton kanssa Skotlantiin kuin mihinkään rannalle makoilemaan ( hauskaahan sekin on). Maisemat oli niin mielettömiä. Me ajettiin kolmen päivän aikana 1500 km , korkein kohta oli 1500 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Oli ihanaa istua autossa ja nauttia upeista maisemista, onneksi mies suostui ajamaan.

Linnaa käytetty Tylypakan ulkokuvauksissa. 

Olihan se Loch Ness myös katsottava kun sinne ajeltiin. 

Lampaita oli hirmuiset määrät ja välillä niitä köpötteli tielläkin.

Voin siis todellakin lämpimästi suositella Skotlantia. Meillä on tarkoitus jossain kohdin lähteä uudestaan vielä pohjoisemmaksi, mutta katsotaan koska sinne päästäisiin. 

Shetlanninlammaskoira Miiko

Moikka! Pitkästä aikaa :)

Viimeiset viikot on olleet aikamoista pyöritystä kun meille muutti uusi perheenjäsen. Kyseessä on siis mun yksi pitkäaikaisista unelmistani, josta olen haaveillut ihan pikkutytöstä saakka. Rotu joka on ollut mielessäni siitä saakka kun olin 10- vuotias. Silloin näin kaksi Shelttiä kulkemassa ohi mammani talon. Siinä rodussa oli vaan jotain niin hurmaavaa, ulkonäkö, älykkyys, lempeys ja sekin että sille oma perhe on aina etusijalla. On tiettyjä rotuja joista tulee heti sellainen fiilis että tuo on minun koirani. Sheltti on aina edustanut sitä minulle.

Ja edustaa varmasti monelle muullekkin, nimittäin Sheltin saaminen tänäpäivänä on todellakin kiven takana. Se on Suomen seitsemänneksi suosituin rotu ja pennut menevät kuin kuumille kiville. Me tehtiin kauhea työ pennun eteen, otin yhteyttä moneen kasvattajaan perusteellisella viestillä. Osalta tuli varovainen lupaus, joka kuitenkin muuttui siihen että pentuja ei tullutkaan, tai ei tullut uroksia. Jotkut menivät tutuille, toiset jäivät kasvattajalle. Lopulta meitä onnisti. Ajettiin ensin 1400km katsomaan pentua ja toinen reissu hakemaan tuo pieni söpöläinen kotiin, mutta ajattelin että ihan sama! Ajan vaikka maailman ääriin, jotta saan pienen kotiin. Enkä ole hetkeäkään katunut.

Siinä on meidän pikkuinen. Tottelee nimeä Miiko.

Pakko myöntää että ensimmäiset kaksi viikkoa oli aika raskaita, tai aika taitaa olla lievästi ilmaistu. Jotenkin sitä kuvitteli että pentuun tulisi heti joku yhteys ja sitten kun ei tullutkaan, niin tuntui pahalta. Me ei vaan jotenkin ensimmäiseen kahteen viikkoon yhtään ymmärretty toisiamme. Se tuntui pahalta, tuntui niin hirveältä että pentu ja koira jota olin odottanut, johon olin laskenut päiviä - olikin jotain ihan muuta. Siivosin silmät kyynelissä pissaätäköitä ja pentu tuijotti minua ihmeissään. En tuntenut mitään yhteyttä ja itkin miehelle puhelimessa että ei tästä tule mitään. Mies tsemppasi ja kannusti minkä pystyi ja otti niin aivoon meidän etäsuhde taas kerran. Olin niin yksin pennun kanssa, raahaamassa sitä 20 kertaa ulos, siivoamassa 150 kertaa pissälätäköitä, ruokkimassa, opettamassa. Toivoin iltaisin että mies olisi ollut auttamassa.

Kaksi viikkoa oli kuitenkin se aika jonka jälkeen kaikki helpotti. Meille kehittyi rytmi, alettiin ymmärtämään toisiamme, aloin osata lukea pentua ; milloin se on nälkäinen, milloin mennään ulos, milloin se ei enää jaksa jne. Se alkoi hokata juttuja, aloin huomaamaan kaikkia ihania luonnejuttuja. Pentu tunnisti nimensä, alkoi ymmärtää ketä sen laumaan kuuuluu. Mies sanoi pari viikkoa takaperin että olenko huomannut : Se on niin sun koira. Ja niinhän se taitaa olla. Se kuitenkin on papereiden ja " johtajuudenkin" mukaan ensisijaisesti minun koirani, vaikka mieskin auttaa. Meillä on kuitenkin Miikon kanssa pitkämatka toivottavasti yhdessä kuljettavana, ja tämä on vasta alkua.

Hän on oppinut hienosti odottamaan ruokaansa, istumaan, tunnistamaan nimensä, hihnassa kulkeminen onnistuu suht hyvin. Nyt harjoitellaan maahan menoa. Joka päivä me kiinnytään enemmän toisiimme ja opitaan jotain uutta. Tuo pieni on jo nyt tuonut niin paljon meidän kummankin elämään uutta ja ihanaa, etten malta odottaa mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Ikävä

Jos jotain on oppinut puolentoista vuoden etäsuhteessa on ainakin ikävöiminen. En ikinä kuvitellut millaista ikävä voisi pahimmillaan olla. En ole ikinä kaivannut ketään niin paljon ja syvästi, kuin miestäni.  Olin kyllä pienenä sellainen etten viihtynyt yökylässä tai missään leireillä, koska ikävöin aina kotiin. Pitkillä matkoilla olen aina tavalla tai toisella ikävöinyt perhettäni ja ystäviäni, mutta se ikävöinti on aina tuntunut ihan siedettävältä. Sellaiselta mikä kuuluu aina elämään. Onhan elämässä paljon muutakin mitä aina välillä tulee ikävä ; muistoja, hetkiä, ihmisiä sellaisina kuin heidät olet tuntenut, jotain tiettyä paikkaa. Ne ovat jotenkin kaunista ikävää, toki jos ikävöi kuollutta läheistä tai lemmikkiä, niin ikävä voi olla myös paljon raastavampaa. Aika yleensä auttaa.

Sunnuntai - illasta on tullut todellinen koetinkivi. Tiedän että moni ajattelee että mitä helkuttia vain viisi päivää erossa - eihän se ole mitään. Joillekin ei varmaan olekkaan, mutta minulle se on. Viisi päivää erossa, ja vain kaksi yhdessä -toisen kiintiö lähellä ei ikinä pääse täyttymään. Vähän kuin olisin auto, jonka kanssa ajettaisiin aina niin lyhyitä matkoja ettei akku ehtisi latautua koskaan kunnolla.

Ne viisi päivää mitkä ollaan erossa ne on...silloin tapahtuu mun elämässä kaikkein eniten. Se on mun arki. Arki jossa mies ei koskaan ole läsnä muuta kuin viestin välityksellä. Arki on niin täynnä elämyksiä, suruja, huonoja päiviä, iloja, pieniä hetkiä jotka luo mahtavan muiston tulevaisuudessa. Mun työpäivät päiväkodissa on niin värikkäitä että haluaisin joskus kasvotusten kertoa niistä heti työpäivän jälkeen. Haluaisin kiepsahtaa mieheni kaulaan kotiin tullessa, koti huutaa ikävää. Ne hetket kun työkaverieni miehet odottaa parkkipaikalla - huutavat ikävää. Pariskunnat ruokakaupassa keskiviikkoisin, nukkumaan mennessä katsoo tyhjää sänkypaikkaa ja kuvittelee miehen siihen.

Kun on oikein huono päivä ja kyyneleet virtaa kasvoja alas, toivoisi että olisi joku jonka kylkeen käpertyisi. Mies joka lohduttaisi, ja kyllähän hän tekeekin , viestillä. Se ei ikinä korvaa sitä aitoa läsnäoloa. Ei koskaan.

Sunnuntai aamulla tunnen jo sen tunteen. Sen ikävän, se voimistuu aina sitä mukaan kun kello menee eteenpäin. Mietin viikkoa, mietin sitä yksinäisyyttä joita tietyt tilanteet tuovat. Mitä enemmän ollaan yhdessä sen vaikeampaa se on. Joululoman jälkeen hyvästelin mieheni bussiasemalla, kun menin autoon kyyneleet valuivat niin että jouduin pysähtymään. Se otti niin koville ja ikävä oli niin raastava, tuntui että se hakkasi minua sisältäpäin.

Mies on sen lisäksi että hän on minun kumppanini, hän on myös paras ystäväni. Jaamme kaiken, puhumme kaikesta. Jaan elämäni pienet ilot ja surut hänen kanssaan. Olemme niin läheisiä, jonka vuoksi tuntuu että ikävä sattuu entistä enemmän. Jokainen sunnuntai, jokin pieni osaa kuolee sisälläni. Odotan niin kovin viikonloppua ja hetkeä jolloin olen taas mieheni luona. Tunteet pyörivät laidasta laitaan, viikonloppu on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olemme sopineet että mikäli ikävä on sietämätöntä teemme asialle jotakin, kummankaan ei pidä kärsiä. En tiedä mikä se piste on, kun ei enää kestä ikävää? Ovatko sunnuntai - kyyneleet sitä? Vai se kipu rinnassa? Olen kestänyt tähän saakka lukemattomat määrät sunnuntaita, kestän koska tiedän että matkan päässä on joku jonka vuoksi jaksan taistella. Se ei helppoa, todellakaan. Ikävän kanssa eläminen on todella...se on raskasta. Toisaalta, jokaisen sunnuntain jälkeen tulee aina perjantai. Mitä lähemmäs perjantai tulee, sen helpompaa on.

Toivon enemmän kuin mitään että pääsisimme yhteen, se olisi...en osaisi edes kuvitella sitä. Kadehdin ihmisiä jotka vain PAM! muuttavat yhteen. Antaisin lähes mitä vain , jos meillä se olisi niin helppoa. Ainakin tiedän mitä ikävä on ja miten sen kanssa voi elää.

2016

Uutta Vuotta 2016 on takana viikon verran, ja suunnitelmia etenkin tammikuulle riittää. Palataan kuitenkin sen verran vielä Uuteen Vuoteen, että vietimme sen mieheni kanssa omien sukulaisteni kanssa. Söimme, katselimme jääkiekkoa. Siitä sitten lähdimme mieheni kanssa kaksi syömään, josta tultiin kotiin valaamaan tinaa. Tinan jälkeen kaupungin ilotulitukset vuorossa. Rauhallinen uusi vuosi siis kaiken kaikkiaan. Joululoma oli muutenkin aivan ihana, oli niin rentoa vain olla miehen kanssa. Kävimme ulkona syömässä, päivällä leffassa, tavattiin ihmisiä, nukuttiin pitkään, katsottiin lätkää, naurettiin, juteltiin yömyöhään. Rentoa touhua, ilman mitään aikarajotteita. Se teki hyvää, mutta sunnuntai- ilta kun mies piti hyvästellä. Koville otti. Vaikea edes löytää sanoja ikävälle.

Tammikuussa meillä on kahdet häämessut, sen lisäksi menemme käväisemään Winter Dog Show'ssa. Minulla on muutama ystävieni kanssa sovittu tapaaminen, mieheni käy yksissä koekuvauksissa. Tammikuussa ei siis hirveästi ole viikonloppuisin vapaata aikaa.

Huhtikuussa ( jota odotan ihan valtavasti) lähdemme mieheni kanssa reissuun. Kohteena tällä kertaa aivan ihana Skotlanti. Se on yksi paikka Briteissä jonne olen halunnut jo ties miten pitkään mennä. Olemme katselleet vähän kohteita jotka haluamme nähdä, ja mikä tietenkin hienointa auto on myös vuokrattu kolmeksi päiväksi, mikä mahdollistaa myös upeiden maisemien näkemisen. Edinburgh on kuitenkin pääkohteemme. En malttaisi odottaa reissua, mutta kyllähän se sieltä tulee.

Muistatteko surullisen kuuluisan koira hankkeeni? Puhuin siitä ainakin täällä : On step at a time & täällä : koirakuume
Koirahan oli minulle jo aikoinaan alustavasti varattu, mutta sopivaa pentua ei syntynyt ja sitten tuli mies ja etäsuhde - eikä pentu sopinut siihen kuvioon. Mies rakastaa koiria ja olemmekin yhdessä alkaneet asiaa työstämään tässä. Tällä kertaa kuitenkin aika paljon maltillisemmin ja rauhallisemmin. Katsotaan mitä vuosi tuo mukanaan tämä asian osalta. Osittain siksi käymme tuolla koiranäyttelyssä vähän katselemassa ja ihmettelemässä.

Syksyllä saattaa olla reissukin tiedossa, mutta siitä emme ole sen tarkemmin vielä päättäneet.

Tämä vuosi tulee osittain olemaan varmasti mielenkiintoinen. Reissuja joita olen odottanut, toivottavasti karvainen perheenjäsen elämäämme,häiden suunnittelua. Ennenkaikkea toivon että tänä vuonna pääsemme mieheni kanssa samankaton alle. Se on toiveistani yksi suurimmista. Keväällä päästään tästä turvotuksesta ja noista muutamista kertyneistä kiloista eroon, kun pyöräily tulee kuvioihin ja juoksu alkaa taas maittaa. Haluan ehdottomasti panostaa tänä vuonna terveelliseen elämäntapaan ja kumpikin meistä ( minä ja mies ) haluaa vähentää herkkuja. Minun pitää myös lisätä veden juontia, koska talvella se on taas jäänyt.

Vuosi on varmasti myös aika raskas, isovanhempani vanhenevat ja se tuo mukanaan omat haasteet ja surunsa. Viime vuonna mentiin jo aika hurjaa takapakkia, eivätkä asiat tuskin tuosta ainakaan parane. Toivottavasti eivät kauheasti pahenekkaan. Etäsuhteessa eläminen ainakin näin aluksi. ja siihen pitää suhtautua niin että sen pystyy hallitsemaan. Estää itseään murtumasta miljoonaksi palaseksi jokaisen sunnuntai- eron jälkeen. Nyt ei ole luvassa pitempiä viikonloppuja, tai lomaakaan ihan lähellä. Nyt on kestettävä ja suhde pitää pystyä pitämään oikeilla raiteilla. On panostettava viesteihin ja puheluihin. On ajateltava että tämä ei kestä ikuisesti, on jaksettava vaikka ikävä hakkaisi sisusta koko ajan pieniksi palasiksi. Tämä suhde on sen arvoista.

Toiveissa siis yllätyksellinen vuosi, mutta toisaalta toivon että ainakin töissä säilyisi syksyllä myös samat kuviot. Toivon rakkauden syventymistä mieheeni, paljon ihania ja romanttisia hetkiä. Iloa, riemua, onnistumisia. Toivon rohkeutta kohdata vaikeudet ja uskon että mies rinnallani kestän mitä vain. Selviämme mistä vain. Ystäväni saavat lapsia tänä vuonna ainakin kaksin kappalein, toivon että saan tutustua noihin uusiin elämän alkuihin.

Toivon myös kaikille lukijoilleni yllätyksellistä ja onnellista vuotta 2016! :)