Ikävä

Jos jotain on oppinut puolentoista vuoden etäsuhteessa on ainakin ikävöiminen. En ikinä kuvitellut millaista ikävä voisi pahimmillaan olla. En ole ikinä kaivannut ketään niin paljon ja syvästi, kuin miestäni.  Olin kyllä pienenä sellainen etten viihtynyt yökylässä tai missään leireillä, koska ikävöin aina kotiin. Pitkillä matkoilla olen aina tavalla tai toisella ikävöinyt perhettäni ja ystäviäni, mutta se ikävöinti on aina tuntunut ihan siedettävältä. Sellaiselta mikä kuuluu aina elämään. Onhan elämässä paljon muutakin mitä aina välillä tulee ikävä ; muistoja, hetkiä, ihmisiä sellaisina kuin heidät olet tuntenut, jotain tiettyä paikkaa. Ne ovat jotenkin kaunista ikävää, toki jos ikävöi kuollutta läheistä tai lemmikkiä, niin ikävä voi olla myös paljon raastavampaa. Aika yleensä auttaa.

Sunnuntai - illasta on tullut todellinen koetinkivi. Tiedän että moni ajattelee että mitä helkuttia vain viisi päivää erossa - eihän se ole mitään. Joillekin ei varmaan olekkaan, mutta minulle se on. Viisi päivää erossa, ja vain kaksi yhdessä -toisen kiintiö lähellä ei ikinä pääse täyttymään. Vähän kuin olisin auto, jonka kanssa ajettaisiin aina niin lyhyitä matkoja ettei akku ehtisi latautua koskaan kunnolla.

Ne viisi päivää mitkä ollaan erossa ne on...silloin tapahtuu mun elämässä kaikkein eniten. Se on mun arki. Arki jossa mies ei koskaan ole läsnä muuta kuin viestin välityksellä. Arki on niin täynnä elämyksiä, suruja, huonoja päiviä, iloja, pieniä hetkiä jotka luo mahtavan muiston tulevaisuudessa. Mun työpäivät päiväkodissa on niin värikkäitä että haluaisin joskus kasvotusten kertoa niistä heti työpäivän jälkeen. Haluaisin kiepsahtaa mieheni kaulaan kotiin tullessa, koti huutaa ikävää. Ne hetket kun työkaverieni miehet odottaa parkkipaikalla - huutavat ikävää. Pariskunnat ruokakaupassa keskiviikkoisin, nukkumaan mennessä katsoo tyhjää sänkypaikkaa ja kuvittelee miehen siihen.

Kun on oikein huono päivä ja kyyneleet virtaa kasvoja alas, toivoisi että olisi joku jonka kylkeen käpertyisi. Mies joka lohduttaisi, ja kyllähän hän tekeekin , viestillä. Se ei ikinä korvaa sitä aitoa läsnäoloa. Ei koskaan.

Sunnuntai aamulla tunnen jo sen tunteen. Sen ikävän, se voimistuu aina sitä mukaan kun kello menee eteenpäin. Mietin viikkoa, mietin sitä yksinäisyyttä joita tietyt tilanteet tuovat. Mitä enemmän ollaan yhdessä sen vaikeampaa se on. Joululoman jälkeen hyvästelin mieheni bussiasemalla, kun menin autoon kyyneleet valuivat niin että jouduin pysähtymään. Se otti niin koville ja ikävä oli niin raastava, tuntui että se hakkasi minua sisältäpäin.

Mies on sen lisäksi että hän on minun kumppanini, hän on myös paras ystäväni. Jaamme kaiken, puhumme kaikesta. Jaan elämäni pienet ilot ja surut hänen kanssaan. Olemme niin läheisiä, jonka vuoksi tuntuu että ikävä sattuu entistä enemmän. Jokainen sunnuntai, jokin pieni osaa kuolee sisälläni. Odotan niin kovin viikonloppua ja hetkeä jolloin olen taas mieheni luona. Tunteet pyörivät laidasta laitaan, viikonloppu on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olemme sopineet että mikäli ikävä on sietämätöntä teemme asialle jotakin, kummankaan ei pidä kärsiä. En tiedä mikä se piste on, kun ei enää kestä ikävää? Ovatko sunnuntai - kyyneleet sitä? Vai se kipu rinnassa? Olen kestänyt tähän saakka lukemattomat määrät sunnuntaita, kestän koska tiedän että matkan päässä on joku jonka vuoksi jaksan taistella. Se ei helppoa, todellakaan. Ikävän kanssa eläminen on todella...se on raskasta. Toisaalta, jokaisen sunnuntain jälkeen tulee aina perjantai. Mitä lähemmäs perjantai tulee, sen helpompaa on.

Toivon enemmän kuin mitään että pääsisimme yhteen, se olisi...en osaisi edes kuvitella sitä. Kadehdin ihmisiä jotka vain PAM! muuttavat yhteen. Antaisin lähes mitä vain , jos meillä se olisi niin helppoa. Ainakin tiedän mitä ikävä on ja miten sen kanssa voi elää.

Vaikeuksien kautta voittoon...

Mä en todellakaan ole mikään marraskuu tai lokakuu, fani. Mulle tämän pimeän vuodenajan ainut juttu on joulu, niinkuin blogiani lukeneet ovat varmaan jossain huomanneet :D En nauti kylmästä, enkä pimeästä. En tykkää urheilla pimeässä tai lähteä juoksemaan kun on kylmä. Lasten kanssa töissä ulkoileminen ei ole nautinollista. Inhottaa kun ei näe mitään. Asukuvista on turha edes haaveilla. Ihanin ajatus on vaan tulla kotiin, rojahtaa sohvalle ja syödä. Marraskuu on se kuukausi jolloin todellakin kertyy varmasti muutama ekstra kilo. Yritän aina syödä maltillisesti, mutta herkuttelun suhteen mennään välillä ihan väärille linjoilla.
Tällä hetkellä urheiluni on tasan tarkkaan kerran viikossa sali ja kerran viikossa juoksulenkki ja se on ihan tarpeeksi. Välillä nuokin molemmat vituttaa niin ankarasti jo silloin kun herää töihin.

Oltiin syyskuussa miehen serkun häissä Sotkamon lieppeillä. Oli ihan mahtavaa päästä vaihteeksi häihin, tuntuu että meidän suvussa hautajaiset on olleet paljon yleisempi trendi. Totta kai myös omien häiden kannalta on aina kiva olla häissä ja nappailla jotain kivoja ideoita. Noikin oli tosi rennot häät, kyseessä toisella kierroksella oleva rempseä pari, naisella häämekkona oli korsetti ja punainen hame. Ruoka oli ihan loistavaa porokeittoa ja rieskaa. Kaikki oli itsetehtyjä, kylmäsavulohi oli sekin itse kalastettua. Oli kivaa ja mielenkiintoista nähdä miehen perhettä ja sukua laajemminkin.

Löysin tuollaisen aivan ihanan säästöpossun Tallinan reissultamme. Mikä onkaan huomaamattomampi tapa saada rahaa säästöön kuin heittää välillä kolikoita possuun. Alimmainen kuva oli ihanilta työkavereiltani kihlajais - paketti. Olin todella yllättynyt lahjasta, en yhtään osannut odottaa mitään.

Kihlajais humun keskellä on ollut ihana elää, mutta mitä enemmän humu on laskeutunut olemme miehen kanssa kohdanneet varmaan haastavimmat ajat suhteessamme. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olemme kumpikin olleet niin totaalisen kyllästyneitä elämään tätä etäsuhde elämää. Tuntuu että olen jonkunlaisessa häkissä vankina, josta en vaan pääse pois. Se tuntuu pahimmalta. Miehellä ei ole täällä töitä, eikä nykyisen työn takia kannata lähteä reissaamaan oman kaupunkini ja Helsingin väliä. Tilanne on luonut meidänkin välillemme kireän tunnelman.
Itseäni ahdistaa sen järkyttävän ikävän lisäksi, myös tämä jatkuva odottaminen. On kamalaa kun tykkään kuitenkin työstäni, mutta arjestani on jotenkin tullut jotain ihmeellistä selviämistä.  Eläminen tapahtuu vain viikonloppuna, miettikää vain kahtena päivänä viikossa?

Olemme nyt olleen yhdessä sen melkein puolitoista vuotta, sekä me että suhteemme tarvitsisi jo sen askeleen. Yhteisen arjen, yhteiset astiat, saman sängyn eikä näitä kilometrejä. Olen kauhulla katsonut mitä erossa oleminen tekee meille kummallekin mutta ennenkaikkea suhteelle. Riitoja, väärin ymmärryksiä, menetettyjä hetkejä arjessa. Me ei enää olla mitään parikymppisiä, ei tälläinen suhde ole mistään kotoisin. Kyllä minä jo haluaisin olla mieheni kanssa perhe, kutsua häntä avopuolisoksi.

Olemme pyöritelleet asiaa joka suuntaan, ja toivon. Todellakin toivon, että vuodenvaihteen jälkeen asia etenisi edes johonkin suuntaan. Sormet ja varpaat ristissä.

Ajattelin muuten jos jotain kiinnostaisi ammattini lähihoitaja/ lastenhoitaja, ja joku jostain kummallisesta ( :D ) syystä haluaisi päiväkotiin töihin, niin voisin siitä kirjoittaa jotakin tässä lähiviikkojen aikana :)

Voiko etäsuhde toimia? Jos niin miten?

Tähän törmää aina välillä, ihmisten ihmettelyyn siitä miten etäsuhde oikein pidetään kunnossa. Kun kerron että mieheni asuu Helsingissä kohtaan välillä joko ihmetteleviä katseita, sääliviä katseita, surkeita katseita ja sitten kaikkea siltä väliltä. Ihmiset veikkailevat ja veikkailivat paljon että miten kauan suhteeni kestää. Kestääkö se välimatkan? Tiedän että moni oikeasti epäili sitä, en tiedä epäileekö enää mutta etenkin töissä moni ei varmasti uskonut että jaksan kovin kauan rempata kahden kaupungin välillä. Ei mikään rakkaus vaan voi olla niiiin suurta.

Kun ryhtyy etäsuhteeseen ajattelee että se loppuu joskus. Toki alussa sitä vaan tutustuu toiseen ja miettii että onko tuo toinen sitä mitä minä etsin ja haluan. Silloin ajatteli aina viikon kerrallaan, kunnes sitten jossain vaiheessa alkoi elää ajatukselle että etäsuhde loppuu joskus- silloin kun ymmärsi että tuossa on juuri sitä mitä minä olen etsinyt. Me emme ikinä tehneet, eikä meillä nytkään ole tarkkaa suunnitelmaa siitä MILLOIN etäsuhde loppuu, mutta meillä kummallakin on haave siitä että joskus ollaan yhdessä. Se on yksi kantava ajatus aina silloin kun ikävä käy sietämättömäksi. Silloin kun kaipaa toista kaikkein eniten, muistuttaa vain itselle ettei tämä kestä ikuisesti. Joskus me heräämme saman katon alta, ja joskus jaamme arjen tapahtumat heti illalla emmekä viikonloppuisin.

Mikään suhde ei toimi ilman luottamusta, ei sellainen missä asutaan yhdessä eikä sellainen jossa ollaan kilometrien päässä toisistaan. Aina hoetaan että etäsuhteessa luottamus on vielä tärkeämpää kun toinen on niin kaukana eikä hänen liikkeistään tiedä. Totta on myös se että ihan lähelläkin oleva voi pettää,  jos niin haluaa. Ei siihen tarvita etäisyyttä jos haluaa heilutella peittoja, se on ihan fakta.

Totta kai etäsuhde asettaa siinä mielessä haasteensa kun ei näe toista, on helpompi alkaa kuvittelemaan päässän mitä vain. Minulle ainakin ilmeiden ja eleiden tulkinta on helpompaa kuin viestien ja puheluiden. Varmaan se on monelle muullekkin. Pettämisen peittäminen varmasti on helpompaa etäsuhteessa, koska viestien kautta on helpompi lähetellä vakuuttelevia viestejä, tai esittää jotain muuta kuin on. Aukkoja kun kuitenkin tulee näkemiseen. Toisen ollessa lähellä voi helpommin alkaa huomaamaan jotain merkkejä, enemmin tai myöhemmin. Toki tämä on aika suhde kohtaista.

Luottaminen on kuitenkin yritettävä pitää hengissä. Se ei alussa todellakaan ole helppoa, kun ei tunne toista. Ei tiedä näkeekö se nyt jotain muita omassa kotikaupungissaan, sillä aikaa kun minä täällä näen vaalenpunaisia unia. Luottamus kuitenkin rakentuu vahvaksi kun suhde etenee, tunteet kasvaa, ja yhteys lujittuu. Niin meillä ainakin. Luotan mieheeni, en pelkästään siksi koska uskon rakkautteemme vaan myös siksi että se on ainut mahdollisuus jossa oma mielenterveys säilyy. Jos käy hullusti, niin sitten käy. Piruja voi aina maalata seinälle.

Yhteinen aika. Etäsuhteessa se on yksi asia joka joko pitää suhteen koossa tai rikkoo sen. Mikään suhde ei kestä jos aikaa sille toiselle ei ole. Etäsuhteessa pitää joskus järjestämällä järjestää sitä, mikä saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta loppujen lopuksi se on vain parisuhteen parhaaksi. Me näemme joka viikonloppu, joka on kummallekin tärkeää, sekä viestittelemme mahdollisimman useasti arkisin. Asiaa hankaloittaa se että olemme ristiin töissä, tämä takia olimme esim. keskiviikkona varanneet toisillemme soittoajan :D Joka kuulostaa erikoiselta, mutta näin ylläpidämme myös arkisin suhdetta. Se vaatii työtä, juuri työvuorojen vuoksi mutta on tähän saakka onnistunut ja varmasti onnistuu jatkossakin.

Kun mahdollisuus nähdä toisen arkea häviää on tärkeää saada edes jotain infoa siitä mitä toiselle kuuluu. Ainakin minulle oli. Sanoin joskus suhteemme alussa että ellen kuule sinusta mitään arkena, se väistämättä vieraannuttaa minua ja suhdettamme. Kaksi päivää on kuitenkin niin lyhyt aika että jos viiteen päivään ei kuule mitään ja sitten kaksi päivää on läsnä niin ei se riitä kannattelemaan suhdetta. Sitten on niitä suhteita jossa näkee harvemmin, silloin on VIELÄ tärkeämpää pitää myös niinä päivinä yhteyttä kun toinen ei ole fyysisesti läsnä. Yhteydenpito ei ole mikään rasite kun aidosti haluaa tietää mitä toiselle kuuluu. Minä ainakin haluan, kun toinen on monta kertaa päivässä muutenkin mielessä.

Näkemättömyys arkisin saa joskus miettimään kaikkea...noh vähemmän fiksua. Välillä oma pää kehittää jotain ihan käsittämättömiä skenaarioita, joilla ei ole totuuden kanssa minkäänmoista tekemistä. Mitä vähemmän niitä puhuu toisen kanssa, sitä enemmän ne oikeasti alkavat vaikuttaa ihan fiksuilta ja todelta. Itse olen mestari analysoimaan kaikkea, en niinkään ole epäluuloinen mutta saatan tulkita asioita ihan hitusen sivuraiteille. Sitten kun saan suuni auki niistä niin toinen ihmettelee että mitä ihmettä, ei hän tuollaista ollut edes ajatellut. Kuulun siihen kastiin joka tarvitsee tietynlaista tunteiden ylläpitämistä.

Tähän siis yksinkertainen vinkki : puhuminen. Kannattaa jakaa kaikki ajatukset joita tulee mieleen, jos ei tyytyväinen johonkin toimintatapahoin- kannattaa niistä jutella. Etäsuhde vaatii sydämen avamista enemmän kuin tavallinen suhde. Rehellinen asioiden käsitteleminen vie pitkälle. Mies ei ole kovin innokas siitä kun minä helposti olen hiljaa jos minua vaivaa joku. Ymmärrän häntä, toisen pään sisälle ei pääse jolloin herää kysymyksiä ; eikö tuo enää halua minua? Onko rakkaus loppunut? Onko sillä joku toinen? Erotaanko? Minusta saa välillä pusertaa asiat ulos ja olen kovasti joutunut opettelemaan sellaista avointa jutustelua. Se on helpottunut kun tietää että toinen on siinä ja haluaa ratkaista ikävät asiat. Toinen ei myöskään tuomitse, vaikka kyse olisi jostain mitättömästä. Saattaa olla että minua ärsyttää huonosti mennyt työpäivä jolloin olen etäinen viesteissä, ellen kerro tätä, toinen saattaa tulkita viestien töykeyden niin että ero kolkuttelee tai että olen löytänyt jonkun toisen.

Tämä takia, kortit pöytään.

Etäsuhde voi toimia. Jokainen suhde vaatii oman panostuksensa, etäsuhde vielä ekstra annostuksen sitä. Kummankin on tahdottava rakastaa yli välimatkan, jos vain toinen tahtoo sitä - kaikki loppuu enemmin tai myöhemmin. On pystyttävä rakentamaan toimiva suhde, nautittava jokaisesta hetkestä yhdessä mutta myös huomioitava se tosiasia että on ihan tervettä myös riidellä vaikka ollaankin etäsuhteessa. Minusta tämä on ihan suhteen parhaaksi. Kyllä mekin ollaan otettu yhteen ja välillä lyhyestä viikonlopusta on mennyt puolet siihen että ollaan mulkoiltu toisiamme kulmien alta. Tunteita ei tule tukahduttaa vain sen takia että on rajallinen aika yhdessä. Se saattaa hyvin kostautua myöhemmin. Ikinä en kuitenkaan ole kotiin lähtenyt riidoissa, aina ollaan puhuttu asiat läpi ja pyydetty sekä annettu anteeksi.

Kun nähdään ei kaiken tarvitse olla ihmeellistä, ei tarvitse koko ajan järjestää jotain viiden tähden ravintola illallisia. Minulle yksi parhaimmista hetkistä viikonlopussa on aamut jolloin makoillaan rauhassa sängyssä ja puhutaan. Ihan kaikesta, tyhmästä, tärkeästä , arkisesta. Nauretaan ja lopulta mennään yhdessä tekemään aamupalaa. Nautin niistä pienistä jutuista ; yhteisistä kauppareissuista, käsi kädessä kulkemisesta, hyvästä leffasta toisen kainalossa tai ruoan tekemisestä yhdessä. Haluan korostaa sitä että vaikka toista näkee harvemmin, niin ei ole tarkoitus että viikonloppu on jatkuvasti mitään ilotulitusta, liialliset odotukset saattavat tappaa romantiikan. Totta kai välillä on ihana tehdä jotain spesiaalia, mutta etäsuhteen ei pidä rakentua ainoastaan niille.

Voisin sanoa että yhteinen päämäärä, haaveet, unelmat joiden eteen kumpikin on valmis tekemään töitä, rehellisyys, puhuminen ja molemminpuolinen luottamus, halua tutustua ja oppia tuntemaan, positiivinen asenne sekä rakkaus toista ihmistä kohtaan ovat minulle olleet ne asiat jotka ovat pitäneet suhteeni kunnossa ja jotka tulevat myös jatkossa pitämään sen elossa.

Moni asia on itsestä kiinni, mutta mikään ei ole niin mahtavaa kuin se että siellä monen sadan kilometrin päässä on toinen ihminen joka haluaa, uskoo ja luottaa suhteeseen. Siihen että välimatka vahvistaa sitä entisestään, ja joka luo vakaan pohjan sille tulevaisuudessa saman katon alla elämiselle.

Asu :

Mekko : BikBok
Kello: O.N.E 

If I cry anymore then my tears will wash me away

Moi! Pientä blogitaukoa jälleen ollut sillä elämääni sekä läheisteni elämää kosketti viimeviikonloppuna surullinen ja yllättävä tapahtuma, jonka käsittelemisessä on mennyt päiviä. Tietenkin kun tämä asia on ollut mielessäni päivisin sekä yön pimeinä tunteina, en ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Tilaa ei vain ole millekkään muulle ollut, kuin sille että selviytyy päivästä toiseen. Sille että pystyy jatkamaan eteenpäin, vaikka se tuska velloo sisällä välillä niin voimakkaana. Makasin maanantaina kotini lattialla ja toivoin että joku päästäisi minut päiviltäni, jotta se tuska loppuisi. Tiedän ja olen sen saman tuskan kokenut ennenkin, ja aina se on yhtä shokeeraavaa. Asiat jotka tapahtuu yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta - niihin on todella vaikea suhtautua. On vaikea kasata itsensä kun yhtäkkiä asiat jotka oli aina elämässä, eivät enää olekkaan siinä.

Enemmän kuin koskaan ennen olen viime päivinä punninnut elämääni, miettinyt tunteja niitä asioita joiden vuoksi elän, hengitän, joita rakastan ja joiden vuoksi tekisin melkein mitävain. Olen punninnut elämässä olevia ihmisiä, miettinyt heidän merkitystään ja jotenkin ymmärtänyt miten hemmetin tärkeää se olisi että eläisi päivä kerrallaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin, olen näinä muutamina päivinä elänyt koko ajan hetkessä. Olen nauttinut töistä, hetkistä lasten kanssa töissä, hetkistä lenkillä, hetkistä salilla. Olen viettänyt paljon aikaa työkavereiden kanssa. Olen tarttunut jokaiseen hetkeen, kuin se olisi viimeinen. Niinkuin minun olisi pitänyt aina tehdä ja niinkuin jokaisen ihmisen tulisi aina tehdä. 

Se hetki kun ymmärsin ettei se mitä pidän rakkaana kestä ikuisesti, ja helposti monia asioita ja ihmisiä pitää itsestäänselvyytenä, vaikka ei ikinä saisi. Senkin ymmärsin nyt. Se kaikki hienous mitä olen rakentanut ympärilleni, voi yhdessä silmänräpäyksessä olla poissa. Se onni ja luulo siitä että tämä kaikki kestää, on ihan älytöntä. Jotenkin sitä vain tunkee itseään sellaiseen kuplaan, jotta olisi turvassa. Se kallis elämä olisi turvassa. Vähän niinkuin 18- vuotiaana hoippui kilometritolkulla kotiin tuhannessa tuiskeessa, eikä koskaan tullut ajateltua mitä olisi voinut sattua. Eihän mule satu mitään! Olen kuolematon!

Näissä tapauksissa onneksi aika auttaa. Vanha klisee, mutta jokainen sen tietää että siinä kliseessä on totuuden siemen. Niin tässäkin. Olen myös huomannut että mitä enemmän elämässäni on epäselvyyttä sitä enemmän haluan tarrautua urheiluun kiinni, mikä on hieno homma. Voisihan se olla niinkin että jämähtäisin sohvalle surukuttelemaan, mutta olen oppinut että se sohvalla makaaminen on kaikkein surkein keino. Mitä vahvemmin saa pidettyä niistä tärkeistä oljenkorsista kiinni, sen tärkeämpää. Ennen viimeviikonloppua, olin jo tehnyt päätöksen tilata sukset ja aloittaa hiihtämään. Nyt lunta on maassa ja sukset saapuvat maanantaina, joten ensiviikolla varmasti pääsen jo taitoja harjoittamaan. 

Olen aika innoissani siitä että saan uuden liikuntamuodon repertuaariini. Ei sillä että olisin mitenkään kyllästynyt lenkkeilyyn tai saliin, mutta etenkään lenkkeily ei ole kovin mukavaa pakkasessa ja lumessa. Tavoitteita kohti siis! Kaikesta surusta huolimatta :)