If I cry anymore then my tears will wash me away

Moi! Pientä blogitaukoa jälleen ollut sillä elämääni sekä läheisteni elämää kosketti viimeviikonloppuna surullinen ja yllättävä tapahtuma, jonka käsittelemisessä on mennyt päiviä. Tietenkin kun tämä asia on ollut mielessäni päivisin sekä yön pimeinä tunteina, en ole pystynyt keskittymään mihinkään muuhun. Tilaa ei vain ole millekkään muulle ollut, kuin sille että selviytyy päivästä toiseen. Sille että pystyy jatkamaan eteenpäin, vaikka se tuska velloo sisällä välillä niin voimakkaana. Makasin maanantaina kotini lattialla ja toivoin että joku päästäisi minut päiviltäni, jotta se tuska loppuisi. Tiedän ja olen sen saman tuskan kokenut ennenkin, ja aina se on yhtä shokeeraavaa. Asiat jotka tapahtuu yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta - niihin on todella vaikea suhtautua. On vaikea kasata itsensä kun yhtäkkiä asiat jotka oli aina elämässä, eivät enää olekkaan siinä.

Enemmän kuin koskaan ennen olen viime päivinä punninnut elämääni, miettinyt tunteja niitä asioita joiden vuoksi elän, hengitän, joita rakastan ja joiden vuoksi tekisin melkein mitävain. Olen punninnut elämässä olevia ihmisiä, miettinyt heidän merkitystään ja jotenkin ymmärtänyt miten hemmetin tärkeää se olisi että eläisi päivä kerrallaan. Ensimmäistä kertaa vuosiin, olen näinä muutamina päivinä elänyt koko ajan hetkessä. Olen nauttinut töistä, hetkistä lasten kanssa töissä, hetkistä lenkillä, hetkistä salilla. Olen viettänyt paljon aikaa työkavereiden kanssa. Olen tarttunut jokaiseen hetkeen, kuin se olisi viimeinen. Niinkuin minun olisi pitänyt aina tehdä ja niinkuin jokaisen ihmisen tulisi aina tehdä. 

Se hetki kun ymmärsin ettei se mitä pidän rakkaana kestä ikuisesti, ja helposti monia asioita ja ihmisiä pitää itsestäänselvyytenä, vaikka ei ikinä saisi. Senkin ymmärsin nyt. Se kaikki hienous mitä olen rakentanut ympärilleni, voi yhdessä silmänräpäyksessä olla poissa. Se onni ja luulo siitä että tämä kaikki kestää, on ihan älytöntä. Jotenkin sitä vain tunkee itseään sellaiseen kuplaan, jotta olisi turvassa. Se kallis elämä olisi turvassa. Vähän niinkuin 18- vuotiaana hoippui kilometritolkulla kotiin tuhannessa tuiskeessa, eikä koskaan tullut ajateltua mitä olisi voinut sattua. Eihän mule satu mitään! Olen kuolematon!

Näissä tapauksissa onneksi aika auttaa. Vanha klisee, mutta jokainen sen tietää että siinä kliseessä on totuuden siemen. Niin tässäkin. Olen myös huomannut että mitä enemmän elämässäni on epäselvyyttä sitä enemmän haluan tarrautua urheiluun kiinni, mikä on hieno homma. Voisihan se olla niinkin että jämähtäisin sohvalle surukuttelemaan, mutta olen oppinut että se sohvalla makaaminen on kaikkein surkein keino. Mitä vahvemmin saa pidettyä niistä tärkeistä oljenkorsista kiinni, sen tärkeämpää. Ennen viimeviikonloppua, olin jo tehnyt päätöksen tilata sukset ja aloittaa hiihtämään. Nyt lunta on maassa ja sukset saapuvat maanantaina, joten ensiviikolla varmasti pääsen jo taitoja harjoittamaan. 

Olen aika innoissani siitä että saan uuden liikuntamuodon repertuaariini. Ei sillä että olisin mitenkään kyllästynyt lenkkeilyyn tai saliin, mutta etenkään lenkkeily ei ole kovin mukavaa pakkasessa ja lumessa. Tavoitteita kohti siis! Kaikesta surusta huolimatta :)