Shetlanninlammaskoira Miiko

Moikka! Pitkästä aikaa :)

Viimeiset viikot on olleet aikamoista pyöritystä kun meille muutti uusi perheenjäsen. Kyseessä on siis mun yksi pitkäaikaisista unelmistani, josta olen haaveillut ihan pikkutytöstä saakka. Rotu joka on ollut mielessäni siitä saakka kun olin 10- vuotias. Silloin näin kaksi Shelttiä kulkemassa ohi mammani talon. Siinä rodussa oli vaan jotain niin hurmaavaa, ulkonäkö, älykkyys, lempeys ja sekin että sille oma perhe on aina etusijalla. On tiettyjä rotuja joista tulee heti sellainen fiilis että tuo on minun koirani. Sheltti on aina edustanut sitä minulle.

Ja edustaa varmasti monelle muullekkin, nimittäin Sheltin saaminen tänäpäivänä on todellakin kiven takana. Se on Suomen seitsemänneksi suosituin rotu ja pennut menevät kuin kuumille kiville. Me tehtiin kauhea työ pennun eteen, otin yhteyttä moneen kasvattajaan perusteellisella viestillä. Osalta tuli varovainen lupaus, joka kuitenkin muuttui siihen että pentuja ei tullutkaan, tai ei tullut uroksia. Jotkut menivät tutuille, toiset jäivät kasvattajalle. Lopulta meitä onnisti. Ajettiin ensin 1400km katsomaan pentua ja toinen reissu hakemaan tuo pieni söpöläinen kotiin, mutta ajattelin että ihan sama! Ajan vaikka maailman ääriin, jotta saan pienen kotiin. Enkä ole hetkeäkään katunut.

Siinä on meidän pikkuinen. Tottelee nimeä Miiko.

Pakko myöntää että ensimmäiset kaksi viikkoa oli aika raskaita, tai aika taitaa olla lievästi ilmaistu. Jotenkin sitä kuvitteli että pentuun tulisi heti joku yhteys ja sitten kun ei tullutkaan, niin tuntui pahalta. Me ei vaan jotenkin ensimmäiseen kahteen viikkoon yhtään ymmärretty toisiamme. Se tuntui pahalta, tuntui niin hirveältä että pentu ja koira jota olin odottanut, johon olin laskenut päiviä - olikin jotain ihan muuta. Siivosin silmät kyynelissä pissaätäköitä ja pentu tuijotti minua ihmeissään. En tuntenut mitään yhteyttä ja itkin miehelle puhelimessa että ei tästä tule mitään. Mies tsemppasi ja kannusti minkä pystyi ja otti niin aivoon meidän etäsuhde taas kerran. Olin niin yksin pennun kanssa, raahaamassa sitä 20 kertaa ulos, siivoamassa 150 kertaa pissälätäköitä, ruokkimassa, opettamassa. Toivoin iltaisin että mies olisi ollut auttamassa.

Kaksi viikkoa oli kuitenkin se aika jonka jälkeen kaikki helpotti. Meille kehittyi rytmi, alettiin ymmärtämään toisiamme, aloin osata lukea pentua ; milloin se on nälkäinen, milloin mennään ulos, milloin se ei enää jaksa jne. Se alkoi hokata juttuja, aloin huomaamaan kaikkia ihania luonnejuttuja. Pentu tunnisti nimensä, alkoi ymmärtää ketä sen laumaan kuuuluu. Mies sanoi pari viikkoa takaperin että olenko huomannut : Se on niin sun koira. Ja niinhän se taitaa olla. Se kuitenkin on papereiden ja " johtajuudenkin" mukaan ensisijaisesti minun koirani, vaikka mieskin auttaa. Meillä on kuitenkin Miikon kanssa pitkämatka toivottavasti yhdessä kuljettavana, ja tämä on vasta alkua.

Hän on oppinut hienosti odottamaan ruokaansa, istumaan, tunnistamaan nimensä, hihnassa kulkeminen onnistuu suht hyvin. Nyt harjoitellaan maahan menoa. Joka päivä me kiinnytään enemmän toisiimme ja opitaan jotain uutta. Tuo pieni on jo nyt tuonut niin paljon meidän kummankin elämään uutta ja ihanaa, etten malta odottaa mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

2016

Uutta Vuotta 2016 on takana viikon verran, ja suunnitelmia etenkin tammikuulle riittää. Palataan kuitenkin sen verran vielä Uuteen Vuoteen, että vietimme sen mieheni kanssa omien sukulaisteni kanssa. Söimme, katselimme jääkiekkoa. Siitä sitten lähdimme mieheni kanssa kaksi syömään, josta tultiin kotiin valaamaan tinaa. Tinan jälkeen kaupungin ilotulitukset vuorossa. Rauhallinen uusi vuosi siis kaiken kaikkiaan. Joululoma oli muutenkin aivan ihana, oli niin rentoa vain olla miehen kanssa. Kävimme ulkona syömässä, päivällä leffassa, tavattiin ihmisiä, nukuttiin pitkään, katsottiin lätkää, naurettiin, juteltiin yömyöhään. Rentoa touhua, ilman mitään aikarajotteita. Se teki hyvää, mutta sunnuntai- ilta kun mies piti hyvästellä. Koville otti. Vaikea edes löytää sanoja ikävälle.

Tammikuussa meillä on kahdet häämessut, sen lisäksi menemme käväisemään Winter Dog Show'ssa. Minulla on muutama ystävieni kanssa sovittu tapaaminen, mieheni käy yksissä koekuvauksissa. Tammikuussa ei siis hirveästi ole viikonloppuisin vapaata aikaa.

Huhtikuussa ( jota odotan ihan valtavasti) lähdemme mieheni kanssa reissuun. Kohteena tällä kertaa aivan ihana Skotlanti. Se on yksi paikka Briteissä jonne olen halunnut jo ties miten pitkään mennä. Olemme katselleet vähän kohteita jotka haluamme nähdä, ja mikä tietenkin hienointa auto on myös vuokrattu kolmeksi päiväksi, mikä mahdollistaa myös upeiden maisemien näkemisen. Edinburgh on kuitenkin pääkohteemme. En malttaisi odottaa reissua, mutta kyllähän se sieltä tulee.

Muistatteko surullisen kuuluisan koira hankkeeni? Puhuin siitä ainakin täällä : On step at a time & täällä : koirakuume
Koirahan oli minulle jo aikoinaan alustavasti varattu, mutta sopivaa pentua ei syntynyt ja sitten tuli mies ja etäsuhde - eikä pentu sopinut siihen kuvioon. Mies rakastaa koiria ja olemmekin yhdessä alkaneet asiaa työstämään tässä. Tällä kertaa kuitenkin aika paljon maltillisemmin ja rauhallisemmin. Katsotaan mitä vuosi tuo mukanaan tämä asian osalta. Osittain siksi käymme tuolla koiranäyttelyssä vähän katselemassa ja ihmettelemässä.

Syksyllä saattaa olla reissukin tiedossa, mutta siitä emme ole sen tarkemmin vielä päättäneet.

Tämä vuosi tulee osittain olemaan varmasti mielenkiintoinen. Reissuja joita olen odottanut, toivottavasti karvainen perheenjäsen elämäämme,häiden suunnittelua. Ennenkaikkea toivon että tänä vuonna pääsemme mieheni kanssa samankaton alle. Se on toiveistani yksi suurimmista. Keväällä päästään tästä turvotuksesta ja noista muutamista kertyneistä kiloista eroon, kun pyöräily tulee kuvioihin ja juoksu alkaa taas maittaa. Haluan ehdottomasti panostaa tänä vuonna terveelliseen elämäntapaan ja kumpikin meistä ( minä ja mies ) haluaa vähentää herkkuja. Minun pitää myös lisätä veden juontia, koska talvella se on taas jäänyt.

Vuosi on varmasti myös aika raskas, isovanhempani vanhenevat ja se tuo mukanaan omat haasteet ja surunsa. Viime vuonna mentiin jo aika hurjaa takapakkia, eivätkä asiat tuskin tuosta ainakaan parane. Toivottavasti eivät kauheasti pahenekkaan. Etäsuhteessa eläminen ainakin näin aluksi. ja siihen pitää suhtautua niin että sen pystyy hallitsemaan. Estää itseään murtumasta miljoonaksi palaseksi jokaisen sunnuntai- eron jälkeen. Nyt ei ole luvassa pitempiä viikonloppuja, tai lomaakaan ihan lähellä. Nyt on kestettävä ja suhde pitää pystyä pitämään oikeilla raiteilla. On panostettava viesteihin ja puheluihin. On ajateltava että tämä ei kestä ikuisesti, on jaksettava vaikka ikävä hakkaisi sisusta koko ajan pieniksi palasiksi. Tämä suhde on sen arvoista.

Toiveissa siis yllätyksellinen vuosi, mutta toisaalta toivon että ainakin töissä säilyisi syksyllä myös samat kuviot. Toivon rakkauden syventymistä mieheeni, paljon ihania ja romanttisia hetkiä. Iloa, riemua, onnistumisia. Toivon rohkeutta kohdata vaikeudet ja uskon että mies rinnallani kestän mitä vain. Selviämme mistä vain. Ystäväni saavat lapsia tänä vuonna ainakin kaksin kappalein, toivon että saan tutustua noihin uusiin elämän alkuihin.

Toivon myös kaikille lukijoilleni yllätyksellistä ja onnellista vuotta 2016! :)

Koirakuume!

Heissunsavei! Näin alkuun, erinomaista viikonloppua :)

Palailin blogin äärelle tässä kun iltaa myöden alkaa menotkin rauhoittua.  Kävin ystäväni kanssa kiskaisemassa sellaisen mukavan 3km kävelylenkin, tunnettu myös juorulenkkinä. Ehtisimme siinä sitten höpistä myös tulevasta juhannuksesta. Suunnitelmat ovat vielä aivan auki, ja niitä täytyy viikon mittaan hivenen täsmännellä.
Fakta on se, etten suostu kyllä missään yksinäni kököttämään, paljon ihmisiä ympärille ja kunnon kesätunnelmaa. Täytyy vielä mietiskellä, missä tälläiseen tilaan sitten pääsee.

Juhannuksesta sitten lemmikkiasioihin. En nyt voi sanoa olevani koiraihmisiä, en ole kissaihmisiäkään. En rakasta aukottomasti kaikki maailman lapsiakaan, vaikka sitä teen työkseni. Esim. kaupassa lapset yleensä hermostuttavat minua, kuten myös jossain lomakohteissa ja viimeksi lentokoneessa. Toisaalta kestän lapsia toisaalta hivenen paremmin kuin useimmat ystäväni, jotka saavat jonkinsortin mätäpaiseita jo mainitsemalla sanan lapsi.
Voisi kuvitella että olisin kauhean heltynyt kaikista lapsista, mutta totuus on se että rakastan vain niitä " omia " lapsia. Niitä joiden kanssa vietän aikaa, ehkä rakkautta ei sitten vain riitä kaikille maailman lapsille ;)

Koirissa pätee sama asia, en kadulla kiinnitä huomiota juurikaan koiriin. Siellä ne menee ja olee. Mamman ja Pappan koira on sitten taas minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, kuten myös äitini kissat. Kun olin joku 10- vuotias, toivoin hartaasti koiraa. Toivon enemmän kuin mitään maailmassa.  Jouluna uskoin vakaasti että viimeinen lahja tuotaisiin ovesta sisään, mikä olisi koiranpentu. Kultainen noutaja, isäni lempparirotu. Jokaikinen joulu toivoin, odotin ja toivoin. Milloinkaan sitä ei tullut. Kinusin , kinusin ja kinusin. Ei. Vanhempani ovat sitä mieltä etten jaksaisi kuitenkaan huolehtia siitä. Isäni sanoi aina että sitten kun muutat omaan kämppään, niin hanki vaikka 6 koiraa. Tiuskaisin aina että : " Niin hankinkin"!

Sitten muutin omaan kämppään ja sen jälkeen elämässä oli kaikenlaista. Opiskelua, kodin järjestämistä, totuttelemista omaan arkeen, raha-asioista huolehtimista, yms. Joten koiran miettiminen jäi. Nyt sitten se on taas noussut vahvasti esiin.

Tuntuu että elämäni kaipaisi jotain. En koe että olisin varsinaisesti yksinäinen, mutta olen aika yksin iltaisin kämpässäni enkä pistäisi pahatteeksi, jos kanssani olisi täällä seuralainen. Olen koittanut pyöritellä aihetta mielessäni useamman kuukauden. Muutama pieni mutta on matkassa :
 Ongelma 1 , joka on varmasti se suurin on se, että asun vuokrakämpässä. Sopparissani lukee että lemmikkieläimistä on neuvoteltava vuokraemännän kanssa, mitä en vielä luonnollisestikkaan ole tehnyt. Jos vastaus on kieltävä, niin eipähän tarvitse asiaa miettiä. Tykkään nimittäin kämpästäni paljon, enkä aijo muuttaa koiran hankkimisen vuoksi.
Ongelma 2, Sitoutuminen. Kun mietin oikein sydämenipohjasta, onko minusta sitoutumaan koiraan seuraavaksi 10-vuodeksi. Se ei ole mikään huvilelu, jonka voin sitten viskata jonnekin varastoon kun kyllästyn. Se vaatii huomiota, se vaatii liikuntaa. Sen kanssa on lähdettävä ; satoi tai paistoi. Ellen pysty antamaan itsestäni 110% koiralle, niin en voi sellaista ottaa.
Ongelma 3, Onko minusta lenkkeilemään se kolme kertaa päivä? Onko minusta imuroimaan useammin kuin nykyään?
Ongelma 4, Onko minulla varaa?

Tiedän mitä koira myös voisi antaa minulle. Ystävän, sen joka olisi aina iloinen tullessani kotiin. Aktiivisen lenkkeilykaverin, syyn miksei talvellakaan voi kieltäytyä lenkistä.  Hellyyttävän otuksen, jonka kanssa voisi puuhailla vaikka mitä. Koira antaisi jotain sisältöä elämääni, joka tuntuu nyt vähän sotkuiselta. Tässä kuitenkin törmätää taas siihen että koira on minulle käytännössä mahdottomuus, kun yritän suunnitella elämääni 15-vuotta eteenpäin ja panikoin jo nyt sitä pystynkö huolehtimaan koirasta? Kerrankin minun kannattaisi vaan antaa mennä.

Olen jo kauan sitten päättänyt minkä koiran ottaisin jos saisin. Mammallani ja Pappallani on tosiaan kääpiösnautseri ja niiiin ihana koira kuin se onkin, niin ei voi olla toista Jassua. Käppänälle kunnioittava ei kiitos. Kultainen Noutaja on ihana rotu, muttei sovellu pieneen yksiööni, jolloin jäljelle jää tämä kaunokainen :

Sheltti eli Shetlannislammaskoira on ollut yksi unelmarotuni siitä saakka kun pienenä näin Lassien ja sen jälkeen mammani talon ohi meni samanlainen mutta pienois koossa. Ajattelin aina että jos koiran hankin niin se on takuuvarmasti Sheltti. Niihin tutustumisen jälkeen olin entistä vakuuttuneempi että kyseessä on minun rotuni :)

Noh, kaukainen ajatus mutta tällä hetkellä tunteet myllertää koiran ympärillä. Täytyy vaan muistaa laittaa niitä kuuluisia jäitä sinne hattuun :D

Haukahtavaa illanjatkoa! :)