Koirakuume!

Heissunsavei! Näin alkuun, erinomaista viikonloppua :)

Palailin blogin äärelle tässä kun iltaa myöden alkaa menotkin rauhoittua.  Kävin ystäväni kanssa kiskaisemassa sellaisen mukavan 3km kävelylenkin, tunnettu myös juorulenkkinä. Ehtisimme siinä sitten höpistä myös tulevasta juhannuksesta. Suunnitelmat ovat vielä aivan auki, ja niitä täytyy viikon mittaan hivenen täsmännellä.
Fakta on se, etten suostu kyllä missään yksinäni kököttämään, paljon ihmisiä ympärille ja kunnon kesätunnelmaa. Täytyy vielä mietiskellä, missä tälläiseen tilaan sitten pääsee.

Juhannuksesta sitten lemmikkiasioihin. En nyt voi sanoa olevani koiraihmisiä, en ole kissaihmisiäkään. En rakasta aukottomasti kaikki maailman lapsiakaan, vaikka sitä teen työkseni. Esim. kaupassa lapset yleensä hermostuttavat minua, kuten myös jossain lomakohteissa ja viimeksi lentokoneessa. Toisaalta kestän lapsia toisaalta hivenen paremmin kuin useimmat ystäväni, jotka saavat jonkinsortin mätäpaiseita jo mainitsemalla sanan lapsi.
Voisi kuvitella että olisin kauhean heltynyt kaikista lapsista, mutta totuus on se että rakastan vain niitä " omia " lapsia. Niitä joiden kanssa vietän aikaa, ehkä rakkautta ei sitten vain riitä kaikille maailman lapsille ;)

Koirissa pätee sama asia, en kadulla kiinnitä huomiota juurikaan koiriin. Siellä ne menee ja olee. Mamman ja Pappan koira on sitten taas minulle yksi tärkeimmistä asioista maailmassa, kuten myös äitini kissat. Kun olin joku 10- vuotias, toivoin hartaasti koiraa. Toivon enemmän kuin mitään maailmassa.  Jouluna uskoin vakaasti että viimeinen lahja tuotaisiin ovesta sisään, mikä olisi koiranpentu. Kultainen noutaja, isäni lempparirotu. Jokaikinen joulu toivoin, odotin ja toivoin. Milloinkaan sitä ei tullut. Kinusin , kinusin ja kinusin. Ei. Vanhempani ovat sitä mieltä etten jaksaisi kuitenkaan huolehtia siitä. Isäni sanoi aina että sitten kun muutat omaan kämppään, niin hanki vaikka 6 koiraa. Tiuskaisin aina että : " Niin hankinkin"!

Sitten muutin omaan kämppään ja sen jälkeen elämässä oli kaikenlaista. Opiskelua, kodin järjestämistä, totuttelemista omaan arkeen, raha-asioista huolehtimista, yms. Joten koiran miettiminen jäi. Nyt sitten se on taas noussut vahvasti esiin.

Tuntuu että elämäni kaipaisi jotain. En koe että olisin varsinaisesti yksinäinen, mutta olen aika yksin iltaisin kämpässäni enkä pistäisi pahatteeksi, jos kanssani olisi täällä seuralainen. Olen koittanut pyöritellä aihetta mielessäni useamman kuukauden. Muutama pieni mutta on matkassa :
 Ongelma 1 , joka on varmasti se suurin on se, että asun vuokrakämpässä. Sopparissani lukee että lemmikkieläimistä on neuvoteltava vuokraemännän kanssa, mitä en vielä luonnollisestikkaan ole tehnyt. Jos vastaus on kieltävä, niin eipähän tarvitse asiaa miettiä. Tykkään nimittäin kämpästäni paljon, enkä aijo muuttaa koiran hankkimisen vuoksi.
Ongelma 2, Sitoutuminen. Kun mietin oikein sydämenipohjasta, onko minusta sitoutumaan koiraan seuraavaksi 10-vuodeksi. Se ei ole mikään huvilelu, jonka voin sitten viskata jonnekin varastoon kun kyllästyn. Se vaatii huomiota, se vaatii liikuntaa. Sen kanssa on lähdettävä ; satoi tai paistoi. Ellen pysty antamaan itsestäni 110% koiralle, niin en voi sellaista ottaa.
Ongelma 3, Onko minusta lenkkeilemään se kolme kertaa päivä? Onko minusta imuroimaan useammin kuin nykyään?
Ongelma 4, Onko minulla varaa?

Tiedän mitä koira myös voisi antaa minulle. Ystävän, sen joka olisi aina iloinen tullessani kotiin. Aktiivisen lenkkeilykaverin, syyn miksei talvellakaan voi kieltäytyä lenkistä.  Hellyyttävän otuksen, jonka kanssa voisi puuhailla vaikka mitä. Koira antaisi jotain sisältöä elämääni, joka tuntuu nyt vähän sotkuiselta. Tässä kuitenkin törmätää taas siihen että koira on minulle käytännössä mahdottomuus, kun yritän suunnitella elämääni 15-vuotta eteenpäin ja panikoin jo nyt sitä pystynkö huolehtimaan koirasta? Kerrankin minun kannattaisi vaan antaa mennä.

Olen jo kauan sitten päättänyt minkä koiran ottaisin jos saisin. Mammallani ja Pappallani on tosiaan kääpiösnautseri ja niiiin ihana koira kuin se onkin, niin ei voi olla toista Jassua. Käppänälle kunnioittava ei kiitos. Kultainen Noutaja on ihana rotu, muttei sovellu pieneen yksiööni, jolloin jäljelle jää tämä kaunokainen :

Sheltti eli Shetlannislammaskoira on ollut yksi unelmarotuni siitä saakka kun pienenä näin Lassien ja sen jälkeen mammani talon ohi meni samanlainen mutta pienois koossa. Ajattelin aina että jos koiran hankin niin se on takuuvarmasti Sheltti. Niihin tutustumisen jälkeen olin entistä vakuuttuneempi että kyseessä on minun rotuni :)

Noh, kaukainen ajatus mutta tällä hetkellä tunteet myllertää koiran ympärillä. Täytyy vaan muistaa laittaa niitä kuuluisia jäitä sinne hattuun :D

Haukahtavaa illanjatkoa! :)