Ei ole tarkoitus nyt alkaa puhua mitään hengellistä , tai mitään liian syväluonteista ihmisen todellisesta luonnosta, vaan lähinnä koin eilen pientä problematiikka esitellä nykyistä itseäni.
Olin yhden ihmisen kanssa kahvittelemassa ja minun olisi pitänyt kertoa itsestäni. En ajatellut että tilanne on mitenkään hankala, siis etukäteen mutta kun avasin suuni niin rupesin jotenkin änkyttämään. Mikä on minun kohdallani kyllä varsin erikoista. Ensin kerroin todella tykkääväni harrastaa liikuntaa , mutta kun sanoin sen niin tuli sellainen olo että tykkäänkö oikeasti? Liikkuminen ja liikunta on aina ollut vain osa painonpudotustani.Onko siitä nyt tullut osa minua? Onko minusta, siis kaikkien aikojen sohvaperunasta tullut nyt liikunnan rakastaja.
Toinen kohta oli se jossa tämä henkilö sanoi että " Niin, sinä olet tosi kiinnostunut muodista vai? "
Kyllä minä olen nykyään! Mutta kun yritin vastata tuli sellainen olo, että olenko sittenkään. Tai siis olen, mutta tuntui hassulta vastata niin kun lähes koko elämäni olen vain kulkenut niissä vaatteissa mihin olen mahtunut. ( Mistä muutaman postaus sitten kirjoittelinkin).
En ehkä sitten koskaan vaan osannut ajatella että voisin vastata noin, joten tuli hetkellisesti sellainen olo että onko tämä nyt oikea minä joka vastaa.
Ei se tottuminen varmasti ihan hetkessä tapahdukkaan. Olen nimittäin niin eri ihminen kuin mitä olin vaikka pari vuotta sitten. Ulkoisesti toki myöskin, kyllähän 30 kilon pudottaminen näkyy kaikessa mutta Ennen kaikkea kuitenkin sisäisesti, olin pari vuotta sitten aika hukassa. Moni asia on muuttunut ja montaa asiaa olen alkanut arvostaa ihan eritavoin, kuten juurikin esim. muotia ja vaatteita ylipäätänsä. Jokin erikoinen rauha on kiirinyt sisääni, olen oppinut välittämään vain tietyistä asioita ja jättämään monet jutut omaan arvoonsa. Ennen hermostuin niin helposti kaikesta, ja kuvailin itseäni usein todella tempperamentiseksi, jos nyt sanoisin jollekin että olen tulinen luonne. Saisin vain räkäisen naurun niskaani.
Töissä on kiinnittänyt enemmän huomiota ihmisten tapaan tehdä töitä, ja siihen että niiltä ihmisiltä voi oppia joka päivän jotakin. Kunnioitan ja arvostan ihmisiä ihan eritavalla kuin koskaan ennen elämässäni, mutta olen myös oppinut tämän :
Elämän koulu on minulle opettanut kaikkein eniten, ja ne ihmiset jotka sillä polulla ovat tielleni osuneet. Ehkä nyt on vain aika opetella tuntemaan tämä uusi minä? Se vanha tyyppi joka luimuili seiniä pitkin juhlissa, pelkäsi puhua kaikille miespuolisille tai stressasi kotona miltä näyttää , ei enää ole täällä. Sen takia olen välillä tuntenut että ystäväni ovat ajautuneet kauemmaksi minusta, koska he eivät tietenkään voi nähdä pääni sisällä. Enkä ole kauheasti kertonut heille mitä todellisuudessa ajattelen.
Tuntuu että välillä ystäväni elävät kuin mitään ei olisi tapahtunut viime vuosien aikana? Mutta mistä he voisivatkaan tietää millaista vuoristorataa tässä on käyty. Näemme niin lyhyitä aikoja kerrallaan, ja onhan minussa paljon sellaista " vanhaakin" jäljellä, kuten hulvaton huumori :D Paras ystäväni tuossa kesällä sanoi että olet kyllä tosi paljon muuttunut...sisäisesti ja ulkoisesti.
Omassa tapauksessani voi rehellisesti sanoa ; onneksi.
