Silloin kun päätin alkaa pudottamaan painoa, päätin myös että liikunta tulee kuulumaan elämääni ihan uudella tavalla. Ajatus laihtumisesta ilman liikunnan tuomaa panosta ei houkutellut itseäni. Nimittäin en halunnut olla myöskään laiha läski, vaan mieluummin sitten muutamia kiloja ylipainoinen mutta kuitenkin urheilullinen. Halusin että pystyisin juoksemaan kuolematta, tai että kun koukistan käsiäni - näkyy jotain muutakin kuin allit. Halusin aina olla urheilullinen, en niinkään laiha. Enemmin terveen näköinen ja toivoin omistavani sellaisen kropan jossa näkyisi se että sen eteen on tehty töitä. Ei vain geneettinen tulos.
Laihduin nimittäin ilman liikuntaakin, ja eikö aina sanotakkin että painonpudotuksessa on kysymys ennenkaikkea terveellisestä ruokavaliosta. Totta, mutta halusin oikeastaan sen vuoksi kirjoittaa liikunnasta ja liikkumisesta, koska se on tuonut elämääni niin paljon sellaista mitä en koskaan edes tiennyt olevan olemassa. Nyt herää kysymys, miten olen onnistunut olemaan liikkumatta? Miten olen kestänyt katsella kroppaa jossa ei ole ollut mitään muuta kuin ylipainon tuomaa läskiä, kuntoa joka riitti juuri ja juuri roskikselle kävelyyn tai pystynyt elämään ilman sitä tunnetta kun tuntee itsensä vahvaksi ulkoisesti ja sisäisesti.
Olen puhunut tästä ennenkin, mutta haluan puhua uudestaankin. Ihan vain, koska toivon että jokainen joka harkitsee painonpudottamista tai kilojen karistamista ottaisin liikunnan mukaan, ei siksi koska on pakko. Vaan siksi koska se antaa elämään ihan uusia voimavaroja ja mahdollisuuksia. Ei myöskään pelkästään siksi että sanotaan sen olevan terveellistä fyysisillä mittareilla, vaan myös siksi että se on äärimmäisen terveellistä henkisellä puolella.
Oma liikkuminen alkoi kävelyllä, sitten jumpilla, myöhemmin otin sauvat kävelyreissuille. Muistan ensimmäisen kerran kun juoksin, 200 metriä ja kuuntelin Rain over me:tä ja yritin jaksaa. Olin ihan hikipäissä siitä pienestä suorituksesta, mutta olin onnellinen. Onnellinen että oikeasti yritin. Sitten ne kerrat kun jumppasin ja ajattelin että tulen kuolemaan, punnersin loppuun saakka, huolimatta kamalasta olosta ja tihkuvasta hiestä ja muistan miten ajattelin että jos joku kysyy miten olen onnistunut laihduttamaan - vastaan että helvetinmoisella työllä ja punnersin vielä yhden vatsalihaksen.
Nyt liikkuminen on kuulunut elämääni melkein tasan vuoden verran, enkä voisi kuvitella enää viikkoa niin etten liikkuisi mihinkään. Välillä työpäivien jälkeen ei jaksaisi lähteä mihinkään, mutta kun saa jalat liikkeelle ja lenkin jälkeen lösähtää sohvalle, ei ole koskaan kaduttanut että lähti lenkille. Lenkillä tuntuu että omien aivojen lisäksi koko mieli saa hengittää. Salilla viimeisten työntöjen aikana pakertaa itsensä äärimmilleen ja kun tekee sellaisia asioita joita ei uskonut mahdolliseksi - kasvattaa sekä itseluottamusta että halua jatkaa samaa polkua. Liikkumisesta saa onnistumisen tunteita ja se muokkaa kroppaa. Tänään juuri katsoin itseäni salilla ja ajattelin että näytän oikeastaan ihan kivalta olkapäistäni ja rintalihaksistani koska niissä alkaa näkyä että olen tehnyt töitä.
Liikunta on myös tuonut itselleni sellaista " sisäistä ja ulkoista voimaa", kun kroppa tuntuu hyvältä , mieli kulkee samassa menossa. Ajattelen usein että vaikken mikään bodari haluakkaan olla, enkä tule olemaankaan, en myöskään halua olla fyysisesti heikko. Haluan antaa myös itselleni mahdollisuuden puolustautua ja puolustaa fyysisesti, vaikkei raa'asta voimasta aina mitään hyötyä olekkaan. Tai jos pitäisi juosta karkuun, haluan että pakomatka kestää enemmän kuin muutaman metrin. Voi olla ettei hyvä kuntoni pelasta minua mistään tilanteesta, mutta se antaa kuitenkin tietynlaista turvaa ja ehkä mielellekin rohkeutta taistella vastaan. Ei ole kovin innostavaa olla kukkakeppi, joka kaatuu pienenkin tuulen mukana tai kun kompastuu murtuu kymmenen luuta. Haluan olla itsenäinen nainen joka pystyy puolustamaan itseään, ja pitämään huolen itsestään. Osa ystävistäni haluaa ja tarvitsee siihen asiaan miehen, minä haluan pitää huolen itsestäni ja kohtalainen tai hyvä kunto ja kroppa antaa siihen edes mahdollisuuden.
Hyvä kunto, parempi mieli. En malta odottaa kevään tulemista, kun linnut laulavat ja lumet sulavat ja pääsee kunnolla kirmailemaan + juoksemaan. Aijon myös jälleen juosta cooperin, viime keväänä sen myöskin juoksin...vai oliko se kesällä. Silloin tuloksena ihan ok, nyt aijon mennä yli 2000 metrin.
Sen lisäksi haaveena olisi käydä kiskaisemassa naisten kuntovitosella kympin reitti. Sitä mietin jo viime keväänä, mutta jostain syystä se jäi. Nyt olisi oiva tilaisuus mennä juoksemaan se, niin ja nimennomaan juoksemaan. Enää ei kävellä. tiedän nimittäin että jaksan sen juosta, vaikken koskaan olekkaan sitä varsinaisesti tehnyt.
Mut tosiaan, jokainen valitsee sen lajin missä tuntee olonsa kotoisammaksi. Tiedän että moni inhoaa juoksemista ja hölkkäilyä mutta rakastaa esim. uimista. Mikä on muuten ihana laji! Itse vain kesäisin sitä harrastelen. Kunhan kokeilee jotakin ja pistää itseään vähän oman mukavuusalueen ulkopuolelle. Minä olen oiva esimerkki että kun uskaltaa rikkoa rajoja, haastaa omaa itseään, voi yltää sellaisiin asioihin mihin ei koskaan kuvitellut pystyvänsä. Nimimerkillä : vihasin juoksemista koko elämäni!
Siellä se sisäinen voima punnitaan, kun ei ole omimillaan :)
