Naisten Kymppi

Terveisiä Naisten Kympiltä! Nyt olen juossut ensimmäisen virallisen " kilpailu " juoksuni, ja vaikkei juoksussa mitään tekemistä kilpailun kanssa olekkaan noin yleisellä tasolla, mutta oman itsensä kanssa on. Odotin todella kauhun sekaisin tuntein välillä koko juoksua, sillä talvi on mennyt koko ajan sellaisilla 4-5 km lenkeillä. Sitten se kamala sairastelu suma. Paljoa pitempää pyrähdystä ei ole tullut tehtyä kuin vasta pari viikkoa ennen tapahtumaa juoksin. Kaksi kertaa tein 9 km lenkin, ensimmäisellä kerralla kaikki meni ihan ok , toisella kerralla sain todella pahan jalkakrampin- joten voitte kuvitella ettei minulla ollut minkäänlaista käsitystä lenkin kulusta. Pari päivää aikaisemmin kärsin vähän jalka kivusta, joten jännitystä oli ilmassa. Halusin onnistua! Mieheni ja tämän äidin kannustaessa, mutta ennenkaikkea itseni vuoksi. Halusin osoittaa että ensimmäistä kertaa koskaan, pystyisin siihen. Pystyisin juoksemaan kymmenen kilometriä, ilman yhtään kävelyaskelta.

Tankkasin itseäni viikolla pastalla sekä lauantaiiltana teimme hampurilaisia, söimme jätskiä ja suklaata. Sunnuntaina normaali aamiainen : kaurapuuroa, leipä ja vähän ennen juoksua banaani sekä muutama pala suklaata. Jännitin ennen juoksua jonkunverran, miespuoliskoni oli hirveän kannustava mutta hänkin selvästi jännitti. Eihän tuossa nyt periaatteessa edes ole mitään jännitettävää, mutta uusi tilanne minulle ja lisäksi olin kärsinyt noista jalkaongelmista. Hän varmasti pelkästi minun pyörtyvän jonnekin matkanvarrelle :D

Lähdin kolmosryhmässä, jonka otin varman päälle ( hölkkääjät , aika n. 1 h 30 min). Ajattelin että pidän aluksi aika tasaista vauhtia. Alku lähti hyvin ja ohittelin muutamia kymmeniä ihmisiä siinä samalla. Juoksu tuntui aluksi kulkevan hyvin, viiden kilometrin kohdalla olin ihan pirtsakka ja ihmisiä jäi paljon taakse. Ongelmana vaan oli että porukkaa oli niin paljon joten ohittaminen oli välillä..ööh, vähän haasteellista. Milloin menin keskeltä milloin sivusta. Ihmiset ei oikein olleet ymmärtäneet sitä vasemmalta ohi toimintaa.  Jossain 7 km kohdalla iski sitten vähän raskaampi vaihe, se onneksi kaikkosi ja 8 km kohdalla aloin pistää liikettä niveliin. Viimeinen kilometri vedettiin niin täysillä kun noilla voimilla pystyi.

Se tunne kun juoksin maaliin! Se oli jotain...ei sitä voi kuvailla. Se että olin ylittänyt itseni juoksemalla ensimmäistä kertaa koskaan kymmenen kilometriä mutta vilkaistuani kelloon 1 h 10 minuuttia! Roimasti alle tavoitteeni. Fiilis oli niin hieno, ja sitä nostatti se kun kiepsahdin mieheni syliin ja hän sanoi olevansa minusta niiiiiin ylpeä. Olin todella onnellinen mutta väsynyt - kaikki jännittäminen, loppurutistus. Oli ihanaa viettää loppuilta vain rauhassa kotona. Väsynyt mutta onnellinen, ja ylpeä. En ikinä olisi uskonut noin hyvään aikaan. Ja tosiaan, ei yhtään kävelyaskelta.

Mahtava kokemus! Ensi vuonna todellakin uusiksi :)

Sä oot ihan mun idoli!

Lisäsin uutena vuotena facebookiin yhden niistä kuvista, joissa olen varmasti lihavimmillani. Olen oikeastaan ollut aika vaitonainen siellä koko laihduttamisesta, tiedän nimittäin monia ihmisiä jotka avoimesti kertovat että yrittävät laihduttaa. Itselläni koko homma tapahtui lähinnä niin ensin olin todella lihava ja seuraavaksi lisäsin kuvan jossa olinkin jo 20 kiloa hoikempi. En tiedä mitä ihmiset sitten ajattelivat, vai ajattelivatko mitään kun sen kuvan laitoin. Kommentteja ei ainakaan tullut. Siit lähtien olen pikkuhiljaa sitten lisäillyt kuvia, joissa on koko ajan ollut pientä hoikistumista. Ei kommentteja. Ei minulta itseltäni eikä myöskään facebook " kavereilta". Meinaan siis sellaisia hyvänpäiväntuttuja.

Eikä kukaan ole siellä sen ihmeemmin mitään kysellyt. Tietenkin kun aina välillä olen päivitellyt jotain lenkki- salijuttuja, niin ihmiset tietävät että olen alkanut liikkumaan. Jos olisin ollut oikein pinkeytynyt niin olisin tietenkin voinut laittaa sellaisia kuuluisia ennen- ja jälkeen kuvia myös faceen, mutta jotenkin se ei ole tuntunut kovin luontevalta. Varmasti johtuen ihan jo siitä että olotila omassa kehossa ei ole vielä ihan maailman paras. Tai sitten johtuen siitä että olen matkalla.
Täällä blogissa on jotenkin eriasia jakaa niitä kuvia, kun yritän tsempata ihmisiä eteenpäin. Facessa on paljon ihmisiä jotka ovat vain uteliaita menneisyyteni takia, enkä koe kovin mielekkäänä jakaa heille sitten mitään karikkoista polkuani.

Uutena Vuotena tein sitten lievän poikkeuksen ja lisäsin tälläisen kuvan :

Vuosi takaperin toivoin että vuodesta 2013 tulisi vielä piirun verran onnellisempi kuin vuodesta 2012 - ja niin siitä tulikin! Olen tänä vuonna todellakin elänyt unelmaani ja haaveet on toteutuneet : oma koti, vakituinen työpaikka, matkustus,liikunta. Niiden lisäksi elämässä ovat säilyneet ihanat ja tärkeät ihmissuhteet. 
Se ketä vanhoja muistelee, sitä tikulla jne, mutta olen myös pirun ylpeä tuosta ylhäällä olevan kuvan mimmistä. Aito todiste, että uuden vuoden lupaukset voivat joskus toteutua, kun on tarpeeksi sisua ja uskoa :) Kuplivaa, onnellista ja yllätyksellistä Uutta Vuotta 2014 kaikille <3 

Sen lisäksi että kuva aiheutti varmaan ennätysmäärän tykkäyksiä niin sain myös kommentin yhdeltä puolitutulta :

" Sä oot ihan mun idoli"

Elin sen lauseen jälkeen varmaan kokonaisen päivän hymy korvissa ( mikä on mulle aika paljon). Sitten pian kommentin perään yksi kaverini sanoi että " Voi vitsit! Mä niin tuun perässä, eihän sua tosta tunnista ollenkaan" ja tuollaiset kommentit lämmittää kaikkein eniten sydäntäni. Ei ne utelut painosta, tai ne kyselyt kuinka paljon on laihtunut, ei ne valitukset ruoan määrästä- vaan vilpittömät ihastelut matkastani. Se on jotenkin, se tuntuu ihan älyttömän hienolta.

Aina välillä on tullut valitettua että tukijoukkoni ovat vähissä ja aika yksin saa tätä polkua tallustella niin kuitenkin kun mietin taaksepäin, niitä kaikkia tapahtumia joissa joku on kommentoinut painonpudotustani, niin onhan niillä ollut valtaisa merkitys etenkin silloin kun ei ole mitään muuta " oljenkortta" tai motivaatio on vaarassa lässähtää. Jälkikäteen on hieno muistella ihmisten ilmeitä nähdessään noita vanhoja valokuviani tai minua luonnossa. Kyllähän ne antavat sellaisen ekstratekemisen vielä kaikkeen, vaikka ne eivät kyllä saisi olla missään pääosassa tässä touhussa. Ihminen helposti alkaa elämään tuollaisille kehuille ja kommenteille, ja jos niin käy niin kyllä vähän heikoissa kantimissa ollaan. Ne tuo hyvää energiaa, mutta kaiken pohja pitäisi olla itsessä.

Mut totta kai nuo lämmittävät sydäntä ja kaiken kurjuuden keskelläkin on muistoja jotka luovat hymyn huulille.