Autoillen Skotlannissa

Täällä ollaan, täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Halusin jo pitemmän aikaa kirjoittaa teille matkasta Skotlannissa, jonka tosin teimme jo viime keväänä. Lähinnä ajattelin että varmasti vinkeistä ja kokemuksistamme voisi olla jotain iloa muillekin.

Me teimme siis reissun viime keväänä, huhtikuussa. Varasimme lennot välilaskun kera ja muistaakseni viiden yön yöpymisen Edinburghissa. Olisiko ollut Hotels.comin kautta. Auto varattiin kolmeksi päiväksi Sixt : in kautta. Huoneisto jossa yövyimme oli tosi kiva ( aika perus brittiläinen ) iso kolmen huoneen " asunto" ,jossa oli pieni keittiö, kylpyhuone- ammeineen, kaksi makuuhuonetta - jolla toisella emme tietenkään tehneet mitään kahdestaan kun olimme. Asunnosta oli lyhyt matka kävellä ihan Edinburghin keskustaan. Jonkin verran äänet kuuluivat sisään ( eristykset ei ole ihan parasta luokkaa yleensä ) ja vieressä oli joku rakennustyömaa, jossa hakatiin yötä myöden. Olimme silti tosi tyytyväisiä , kun kaikkeen kuului vielä vuokratulle autolla parkkipaikkakin, niin ehdottomasti mentäisiin tuonne uudestaan. Tarkkaa hintaa en muista, mutta mikään älyttömän kallis ei yöpyminen ollut.

Auto vuokrattiin kolmeksi päiväksi, ajatuksena että siinä ehtii kiertää ne paikat mitä oltiin vähän etukäteen tutkittu. Lähinnä siis Harry Pottereihin liittyviä kuvauspaikkoja. Ei me tietenkään löydetty kaikkia mitä oltiin ajateltu katsastaa. Välimatkat oli niin pitkiä eikä oikein tiedetty oliko kaikkiin mitään tietäkään. Auto vuokrattiin ja palautettiin lentokentälle, mikä oli kätevää. Auton vuokraus maksoi suunnilleen 250 euroa kolmelta päivältä. Me otettiin tälläinen :

Tämä auto oli just passelin kokoinen mutkitteleville vuoristoteille ja miehen mukaan ( itse en ajanut ) myös tosi hyvä ajaa. Auton vuokraaminen kävi mun mielestä suht helposti, jonkunverran sai kaikkea paperilappua täytellä. Enemmän meillä koitti alussa ongelmia vasemman puoleisen liikenteen kanssa. Se ei nimittäin ollut ihan helppo juttu lähteä ajamaan vieraassa kaupungissa, vieraalla autolla ja väärällä puolella. Olin ensimmäiset pari tuntia silmät kiinni ja puristin penkkiä. Hyvin selvittiin, kun päästiin keskusta-alueelta pois ja edessä oli moottoritie. Liikenne ei ole niin kamalaa kuin voisi ehkä ja olisi voinut ensimmäisen päivän perusteella ajatella, mutta ottaa aikansa että tottuu vasemman puoleisen liikenteen " lainalaisuuksiin". Meillä meni varmaan kolmesta päivästä kaksi, jonka jälkeen ajaminen vähän helpottui. Automaattivaihteet on ihan ehdoton juttu myöskin autoa vuokratessa.

Ihmiset oli kuitenkin mun mielestä aika huomaavaisia ja nopeusrajoituksia noudatettiin, joita ei muuten koskaan ollut missään? Ensimmäisenä päivänä ihmeteltiin vaan että mistä hitosta tietää mitä täällä kuuluu ajaa. Sitäkin sitten googlattiin netistä. ( Moottoritiellä 112 km / h ). Kun ajattettiin pohjoisemmaksi tiet oli tosi kapeita ja mutkaisia, ja välillä pohti että miten ihmeessä vastaantulevat rekat oikein mahtuu ohitse, hyvin ne kuitenkin mahtui. Pienellä jännitysmomentilla.

Tiestä A82 tuli meille hyvin tuttu kun ajeltiin sitä parikin kertaa edestakaisin. Maisemat oli huikeat, vaikka tie oli tosi kapeaa ja mutkittelevaa. Tien varrelta löytyi levennyksiä ja pysähdyspaikkoja , jonne pysähdyttiin ottamaan valokuvia muiden turistien kanssa - tai ylhässä yksinäisyydessä.

Olin siis pongaillut muutaman Harry Potteriin liittyvät kuvauspaikan etukäteen jotka halusin nähdä. Glenfinnanista löytyi muutama kohde ja löydettiin sinne suht helposti. Navi autossa oli meille ainakin aika ehdoton, ei tarvinnut mun yrittää enää mistään kartasta saada selkoa. Senkin voin vinkkinä kertoa että jos tuota tietä lähtee ajamaan niin siihen saa menemään kyllä jonkunverran aikaa, tienvarrella ei juuri ole mitään marketteja TAI kioskeja ,joten kannattaa pakata mukaan evästä jotta selviää noihin suurimpiin paikkoihin. Meille kävi ekalla reissulla just niin että oltiin nälkäisiä ja kiukkuisia keskellä vuoristoa. Seuraavana päivänä meillä oli kassit pullollaan kaikkea syötävää.

HP leffoissa tylypahkan pikajuna kulki takana olevaa raidetta pitkin.

Mun on pakko sanoa että autoilu Skotlannissa oli yks mahtavempia kokemuksia mun lyhyen elämäni aikana. Jos saisin päättää lähtisin paljon mieluummin uudelleen auton kanssa Skotlantiin kuin mihinkään rannalle makoilemaan ( hauskaahan sekin on). Maisemat oli niin mielettömiä. Me ajettiin kolmen päivän aikana 1500 km , korkein kohta oli 1500 jalkaa merenpinnan yläpuolella. Oli ihanaa istua autossa ja nauttia upeista maisemista, onneksi mies suostui ajamaan.

Linnaa käytetty Tylypakan ulkokuvauksissa. 

Olihan se Loch Ness myös katsottava kun sinne ajeltiin. 

Lampaita oli hirmuiset määrät ja välillä niitä köpötteli tielläkin.

Voin siis todellakin lämpimästi suositella Skotlantia. Meillä on tarkoitus jossain kohdin lähteä uudestaan vielä pohjoisemmaksi, mutta katsotaan koska sinne päästäisiin. 

Shetlanninlammaskoira Miiko

Moikka! Pitkästä aikaa :)

Viimeiset viikot on olleet aikamoista pyöritystä kun meille muutti uusi perheenjäsen. Kyseessä on siis mun yksi pitkäaikaisista unelmistani, josta olen haaveillut ihan pikkutytöstä saakka. Rotu joka on ollut mielessäni siitä saakka kun olin 10- vuotias. Silloin näin kaksi Shelttiä kulkemassa ohi mammani talon. Siinä rodussa oli vaan jotain niin hurmaavaa, ulkonäkö, älykkyys, lempeys ja sekin että sille oma perhe on aina etusijalla. On tiettyjä rotuja joista tulee heti sellainen fiilis että tuo on minun koirani. Sheltti on aina edustanut sitä minulle.

Ja edustaa varmasti monelle muullekkin, nimittäin Sheltin saaminen tänäpäivänä on todellakin kiven takana. Se on Suomen seitsemänneksi suosituin rotu ja pennut menevät kuin kuumille kiville. Me tehtiin kauhea työ pennun eteen, otin yhteyttä moneen kasvattajaan perusteellisella viestillä. Osalta tuli varovainen lupaus, joka kuitenkin muuttui siihen että pentuja ei tullutkaan, tai ei tullut uroksia. Jotkut menivät tutuille, toiset jäivät kasvattajalle. Lopulta meitä onnisti. Ajettiin ensin 1400km katsomaan pentua ja toinen reissu hakemaan tuo pieni söpöläinen kotiin, mutta ajattelin että ihan sama! Ajan vaikka maailman ääriin, jotta saan pienen kotiin. Enkä ole hetkeäkään katunut.

Siinä on meidän pikkuinen. Tottelee nimeä Miiko.

Pakko myöntää että ensimmäiset kaksi viikkoa oli aika raskaita, tai aika taitaa olla lievästi ilmaistu. Jotenkin sitä kuvitteli että pentuun tulisi heti joku yhteys ja sitten kun ei tullutkaan, niin tuntui pahalta. Me ei vaan jotenkin ensimmäiseen kahteen viikkoon yhtään ymmärretty toisiamme. Se tuntui pahalta, tuntui niin hirveältä että pentu ja koira jota olin odottanut, johon olin laskenut päiviä - olikin jotain ihan muuta. Siivosin silmät kyynelissä pissaätäköitä ja pentu tuijotti minua ihmeissään. En tuntenut mitään yhteyttä ja itkin miehelle puhelimessa että ei tästä tule mitään. Mies tsemppasi ja kannusti minkä pystyi ja otti niin aivoon meidän etäsuhde taas kerran. Olin niin yksin pennun kanssa, raahaamassa sitä 20 kertaa ulos, siivoamassa 150 kertaa pissälätäköitä, ruokkimassa, opettamassa. Toivoin iltaisin että mies olisi ollut auttamassa.

Kaksi viikkoa oli kuitenkin se aika jonka jälkeen kaikki helpotti. Meille kehittyi rytmi, alettiin ymmärtämään toisiamme, aloin osata lukea pentua ; milloin se on nälkäinen, milloin mennään ulos, milloin se ei enää jaksa jne. Se alkoi hokata juttuja, aloin huomaamaan kaikkia ihania luonnejuttuja. Pentu tunnisti nimensä, alkoi ymmärtää ketä sen laumaan kuuuluu. Mies sanoi pari viikkoa takaperin että olenko huomannut : Se on niin sun koira. Ja niinhän se taitaa olla. Se kuitenkin on papereiden ja " johtajuudenkin" mukaan ensisijaisesti minun koirani, vaikka mieskin auttaa. Meillä on kuitenkin Miikon kanssa pitkämatka toivottavasti yhdessä kuljettavana, ja tämä on vasta alkua.

Hän on oppinut hienosti odottamaan ruokaansa, istumaan, tunnistamaan nimensä, hihnassa kulkeminen onnistuu suht hyvin. Nyt harjoitellaan maahan menoa. Joka päivä me kiinnytään enemmän toisiimme ja opitaan jotain uutta. Tuo pieni on jo nyt tuonut niin paljon meidän kummankin elämään uutta ja ihanaa, etten malta odottaa mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

Ikävä

Jos jotain on oppinut puolentoista vuoden etäsuhteessa on ainakin ikävöiminen. En ikinä kuvitellut millaista ikävä voisi pahimmillaan olla. En ole ikinä kaivannut ketään niin paljon ja syvästi, kuin miestäni.  Olin kyllä pienenä sellainen etten viihtynyt yökylässä tai missään leireillä, koska ikävöin aina kotiin. Pitkillä matkoilla olen aina tavalla tai toisella ikävöinyt perhettäni ja ystäviäni, mutta se ikävöinti on aina tuntunut ihan siedettävältä. Sellaiselta mikä kuuluu aina elämään. Onhan elämässä paljon muutakin mitä aina välillä tulee ikävä ; muistoja, hetkiä, ihmisiä sellaisina kuin heidät olet tuntenut, jotain tiettyä paikkaa. Ne ovat jotenkin kaunista ikävää, toki jos ikävöi kuollutta läheistä tai lemmikkiä, niin ikävä voi olla myös paljon raastavampaa. Aika yleensä auttaa.

Sunnuntai - illasta on tullut todellinen koetinkivi. Tiedän että moni ajattelee että mitä helkuttia vain viisi päivää erossa - eihän se ole mitään. Joillekin ei varmaan olekkaan, mutta minulle se on. Viisi päivää erossa, ja vain kaksi yhdessä -toisen kiintiö lähellä ei ikinä pääse täyttymään. Vähän kuin olisin auto, jonka kanssa ajettaisiin aina niin lyhyitä matkoja ettei akku ehtisi latautua koskaan kunnolla.

Ne viisi päivää mitkä ollaan erossa ne on...silloin tapahtuu mun elämässä kaikkein eniten. Se on mun arki. Arki jossa mies ei koskaan ole läsnä muuta kuin viestin välityksellä. Arki on niin täynnä elämyksiä, suruja, huonoja päiviä, iloja, pieniä hetkiä jotka luo mahtavan muiston tulevaisuudessa. Mun työpäivät päiväkodissa on niin värikkäitä että haluaisin joskus kasvotusten kertoa niistä heti työpäivän jälkeen. Haluaisin kiepsahtaa mieheni kaulaan kotiin tullessa, koti huutaa ikävää. Ne hetket kun työkaverieni miehet odottaa parkkipaikalla - huutavat ikävää. Pariskunnat ruokakaupassa keskiviikkoisin, nukkumaan mennessä katsoo tyhjää sänkypaikkaa ja kuvittelee miehen siihen.

Kun on oikein huono päivä ja kyyneleet virtaa kasvoja alas, toivoisi että olisi joku jonka kylkeen käpertyisi. Mies joka lohduttaisi, ja kyllähän hän tekeekin , viestillä. Se ei ikinä korvaa sitä aitoa läsnäoloa. Ei koskaan.

Sunnuntai aamulla tunnen jo sen tunteen. Sen ikävän, se voimistuu aina sitä mukaan kun kello menee eteenpäin. Mietin viikkoa, mietin sitä yksinäisyyttä joita tietyt tilanteet tuovat. Mitä enemmän ollaan yhdessä sen vaikeampaa se on. Joululoman jälkeen hyvästelin mieheni bussiasemalla, kun menin autoon kyyneleet valuivat niin että jouduin pysähtymään. Se otti niin koville ja ikävä oli niin raastava, tuntui että se hakkasi minua sisältäpäin.

Mies on sen lisäksi että hän on minun kumppanini, hän on myös paras ystäväni. Jaamme kaiken, puhumme kaikesta. Jaan elämäni pienet ilot ja surut hänen kanssaan. Olemme niin läheisiä, jonka vuoksi tuntuu että ikävä sattuu entistä enemmän. Jokainen sunnuntai, jokin pieni osaa kuolee sisälläni. Odotan niin kovin viikonloppua ja hetkeä jolloin olen taas mieheni luona. Tunteet pyörivät laidasta laitaan, viikonloppu on yhtä tunteiden vuoristorataa.

Olemme sopineet että mikäli ikävä on sietämätöntä teemme asialle jotakin, kummankaan ei pidä kärsiä. En tiedä mikä se piste on, kun ei enää kestä ikävää? Ovatko sunnuntai - kyyneleet sitä? Vai se kipu rinnassa? Olen kestänyt tähän saakka lukemattomat määrät sunnuntaita, kestän koska tiedän että matkan päässä on joku jonka vuoksi jaksan taistella. Se ei helppoa, todellakaan. Ikävän kanssa eläminen on todella...se on raskasta. Toisaalta, jokaisen sunnuntain jälkeen tulee aina perjantai. Mitä lähemmäs perjantai tulee, sen helpompaa on.

Toivon enemmän kuin mitään että pääsisimme yhteen, se olisi...en osaisi edes kuvitella sitä. Kadehdin ihmisiä jotka vain PAM! muuttavat yhteen. Antaisin lähes mitä vain , jos meillä se olisi niin helppoa. Ainakin tiedän mitä ikävä on ja miten sen kanssa voi elää.

2016

Uutta Vuotta 2016 on takana viikon verran, ja suunnitelmia etenkin tammikuulle riittää. Palataan kuitenkin sen verran vielä Uuteen Vuoteen, että vietimme sen mieheni kanssa omien sukulaisteni kanssa. Söimme, katselimme jääkiekkoa. Siitä sitten lähdimme mieheni kanssa kaksi syömään, josta tultiin kotiin valaamaan tinaa. Tinan jälkeen kaupungin ilotulitukset vuorossa. Rauhallinen uusi vuosi siis kaiken kaikkiaan. Joululoma oli muutenkin aivan ihana, oli niin rentoa vain olla miehen kanssa. Kävimme ulkona syömässä, päivällä leffassa, tavattiin ihmisiä, nukuttiin pitkään, katsottiin lätkää, naurettiin, juteltiin yömyöhään. Rentoa touhua, ilman mitään aikarajotteita. Se teki hyvää, mutta sunnuntai- ilta kun mies piti hyvästellä. Koville otti. Vaikea edes löytää sanoja ikävälle.

Tammikuussa meillä on kahdet häämessut, sen lisäksi menemme käväisemään Winter Dog Show'ssa. Minulla on muutama ystävieni kanssa sovittu tapaaminen, mieheni käy yksissä koekuvauksissa. Tammikuussa ei siis hirveästi ole viikonloppuisin vapaata aikaa.

Huhtikuussa ( jota odotan ihan valtavasti) lähdemme mieheni kanssa reissuun. Kohteena tällä kertaa aivan ihana Skotlanti. Se on yksi paikka Briteissä jonne olen halunnut jo ties miten pitkään mennä. Olemme katselleet vähän kohteita jotka haluamme nähdä, ja mikä tietenkin hienointa auto on myös vuokrattu kolmeksi päiväksi, mikä mahdollistaa myös upeiden maisemien näkemisen. Edinburgh on kuitenkin pääkohteemme. En malttaisi odottaa reissua, mutta kyllähän se sieltä tulee.

Muistatteko surullisen kuuluisan koira hankkeeni? Puhuin siitä ainakin täällä : On step at a time & täällä : koirakuume
Koirahan oli minulle jo aikoinaan alustavasti varattu, mutta sopivaa pentua ei syntynyt ja sitten tuli mies ja etäsuhde - eikä pentu sopinut siihen kuvioon. Mies rakastaa koiria ja olemmekin yhdessä alkaneet asiaa työstämään tässä. Tällä kertaa kuitenkin aika paljon maltillisemmin ja rauhallisemmin. Katsotaan mitä vuosi tuo mukanaan tämä asian osalta. Osittain siksi käymme tuolla koiranäyttelyssä vähän katselemassa ja ihmettelemässä.

Syksyllä saattaa olla reissukin tiedossa, mutta siitä emme ole sen tarkemmin vielä päättäneet.

Tämä vuosi tulee osittain olemaan varmasti mielenkiintoinen. Reissuja joita olen odottanut, toivottavasti karvainen perheenjäsen elämäämme,häiden suunnittelua. Ennenkaikkea toivon että tänä vuonna pääsemme mieheni kanssa samankaton alle. Se on toiveistani yksi suurimmista. Keväällä päästään tästä turvotuksesta ja noista muutamista kertyneistä kiloista eroon, kun pyöräily tulee kuvioihin ja juoksu alkaa taas maittaa. Haluan ehdottomasti panostaa tänä vuonna terveelliseen elämäntapaan ja kumpikin meistä ( minä ja mies ) haluaa vähentää herkkuja. Minun pitää myös lisätä veden juontia, koska talvella se on taas jäänyt.

Vuosi on varmasti myös aika raskas, isovanhempani vanhenevat ja se tuo mukanaan omat haasteet ja surunsa. Viime vuonna mentiin jo aika hurjaa takapakkia, eivätkä asiat tuskin tuosta ainakaan parane. Toivottavasti eivät kauheasti pahenekkaan. Etäsuhteessa eläminen ainakin näin aluksi. ja siihen pitää suhtautua niin että sen pystyy hallitsemaan. Estää itseään murtumasta miljoonaksi palaseksi jokaisen sunnuntai- eron jälkeen. Nyt ei ole luvassa pitempiä viikonloppuja, tai lomaakaan ihan lähellä. Nyt on kestettävä ja suhde pitää pystyä pitämään oikeilla raiteilla. On panostettava viesteihin ja puheluihin. On ajateltava että tämä ei kestä ikuisesti, on jaksettava vaikka ikävä hakkaisi sisusta koko ajan pieniksi palasiksi. Tämä suhde on sen arvoista.

Toiveissa siis yllätyksellinen vuosi, mutta toisaalta toivon että ainakin töissä säilyisi syksyllä myös samat kuviot. Toivon rakkauden syventymistä mieheeni, paljon ihania ja romanttisia hetkiä. Iloa, riemua, onnistumisia. Toivon rohkeutta kohdata vaikeudet ja uskon että mies rinnallani kestän mitä vain. Selviämme mistä vain. Ystäväni saavat lapsia tänä vuonna ainakin kaksin kappalein, toivon että saan tutustua noihin uusiin elämän alkuihin.

Toivon myös kaikille lukijoilleni yllätyksellistä ja onnellista vuotta 2016! :)

Joulu on taas :)

Mun lempijuhlani, etenkin tuo aatto. Sen jälkeen tulee aika hyvin jouluähky, koristelen kotini aina pikkujouluista jolloin saa virallisesti myös alkaa kuunnella joululauluja. Sitten kun on kuukauden kuunnellut niitä, syönyt kolme päivää jouluruokaa ja katsellut noita joulukoristeita tulee aina sellainen olo että onneksi jouluun on vuosi aikaa. Se on kuitenkin kiistatta lempijuhlani, yhdessä olon, hyvän ruoan , rennon tunnelman ja kiireettömän yhdessä olon vuoksi. Saa vain nauttia ja olla, antaa lahjoja ja saada niitä. En ole mikään suuri jouluruoan ystävä, en tykkää laatikoista enkä pipareista, myöskään joulutortut ei maistu. Onneksi sukulaiseni ovat oppineet tietämään tämän ja joulupöydästä löytyy aina sillejä , kalaa, perunaa , salaattia ja tietenkin kinkkua. Riisipuuro on myös aika ehdoton.

Tänä vuonna ostin myös aidon kuusen ja onhan tuo tuoksu ja fiilis mikä tuosta tulee, aivan ihana.

Mun ryhmän lasten tekemät tontut. 

Mies on tunnin päästä täällä, päästään viettämään yhteistä lomaa. Huomenna mennään mun sukulaisten luokse ja tapaninpäivänä takaisin Helsinkiin. Tämä saattaa ja todennäköisesti onkin meidän viimeinen joulunaika Helsingissä, joten eiköhän oteta siitä kaikki irti. 

Odotan niin jännityksellä ja innolla mitä tuo mies sanoo joululahjastani, tykkään itse siitä mitä keksin mutta ainahan siinä on pieni jännitysmomentti :) Vähän tietenkin jännittää myös mitä mieheni on ostanut minulle.  ;) 

Kaikille siis oikein rauhaisaa ja tunnelmallista joulunaikaa :) Pitäkää toisistanne ja itsestänne huolta! Nauttikaa kun saa vaan olla, palataan taas! 

Päiväkotiin töihin?

No niin, niinkuin tuossa viime postauksessani lupailin, ajattelin kirjoittaa niille jotka ovat kiinnostuneita työpaikastani pienen postauksen siitä. Koulutuksesta voin toki myös kirjoittaa vähän mutta koska lähihoitaja koulutus on muuttunut niin paljon sitten omien vuosieni, niin siitä ei ole kovin paljon kenellekkään hyötyä.

Olen siis virallisesti lähihoitaja, kävin sen ylioppilaspohjaisena ja se kesti 2 vuotta 3 kk. Valmistuin koulusta 2011. Ensimmäinen vuosi koostui lapsista ja nuorista, vanhustyöstä sekä kuntoutumisen tukemisesta. Ensimmäisena vuonna minulla oli neljä harjoittelua ; päiväkodissa, palvelutalossa, kotihoidossa sekä perhekodissa. Päiväkotiharjoittelun jälkeen tiesin tasan tarkkaan että tämä on minun juttuni, eikä siis kovin suurta motivaatiota mihinkään muuhun ollut. Vanhusten kanssa työskentely ei vaan yhtään ollut minua varten, vaikka se varmasti joillekin sopiikin.

Ensimmäisen vuoden jälkeen erikoistuin lapsiin ja nuoriin, mikä oli tietenkin itsestäänselvyys. Ihan jo senkin vuoksi että päiväkoteihin ei juurikaan oteta noita joilla ei ole tuota suuntautumista, plus siitä menee vielä - 5 % epäpätevyys alennus palkasta. Toinen vuosi oli minulle mielenkiintoinen ja motivoiva, kun tiesin että kaikki kurssit tulevat olemaan tärkeitä. Silloin olin kolmessa harjoittelussa : 3-5 vuotiaiden ryhmässä, erityisryhmässä ja eskariryhmässä. Valmistuin keväällä 2011 ja tein opinnäytetyön kolmen muun kurssikaverini kanssa lasten ympäristökasvatuksesta.

Valmistumisen jälkeen pääsin nykyiseen työpaikkaani, josta sain vakituisen paikan kaksi vuotta aloittamiseni jälkeen. Kaiken kaikkiaan työvuosia on takana neljä ja puoli. On päiviä jolloin olen rehellisesti sanottuna miettinyt että mitä helvettiä, minkä hiton uran minä olen valinnut. Sitten on päiviä jolloin ajattelen että tämän on juuri se mitä haluan tehdä. Ensimmäinen vuosi oli selkeästi kuherrusta, en muista että työ olisi ikinä koetellut minua. Sen jälkeen niin on käynyt useastikkin. Niinkuin varmaan jokaisessa ammatissa käy. Pääasiallisesti nautin kyllä työstäni. Kolme vuotta tein alle 3- v kanssa töitä, nyt olen 3-5 - vuotiaiden kanssa. Kummassakin on omat plussansa ja omat miinuksensa. Nyt nautin kuitenkin vaihtelusta.

Monella on päiväkotityöstä sellainen kuva että siellä " vain " leikitään. Tähän on pakko sanoa että leikittäisiinkin. Aikaa nimittäin sellaiselle vapaalle leikille ei juurikaan ole. Päiväkodin rytmi on sidottu tiukkoihin aikatauluihin, aamupala on aina kello 8.00, eikä sitä tarjoilla enää 8.15 jälkeen. Kärryt on nimittäin vietävä keittiöön, sillä keittiössä ollaan myös tiukassa aikataulussa. Aamupalan jälkeen pienryhmätoiminta ( yhdellä aikuisella maks. 7 lasta yli 3v, 4 jos ovat alle 3. ) Pienryhmässä on loruja, satuja, askartelua, jumppaa, joskus myös sitä leikkiä. Sen jälkeen ulkoillaan. Lounas isoilla 11.30, pienillä 11. 00. Päiväunet 12. 00 - 14.00, välipala 14.00 ja sen jälkeen ulos, tai toimintaa sisällä. Tuo on se normaali päiväjärjestys.

Alle 3- vuotiaiden kanssa kyse on paljon perushoidosta. Vaipan vaihdosta, nukkuttamista, itsenäisen syömisen opettelusta, maistamisesta, pukemisen harjoittelusta, sosiaalisista taidoista ( ei saa ottaa kädestä yms. ) Pienet tarvitsee paljon empatiaa, syliä ja välittävää huolenpitoa ja hoivaa. Työ on fyysisempää kuin isoissa. Leikit on yksinkertaisia, laulut samoja viikosta toiseen, musiikkia kuunnellaan ja lauletaan paljon. Askartelua, joka on yksinkertaista mutta kuitenkin pikkuhiljaa lapsia opetetaan saksien käyttöön, siveltimiin, kyniin jne. Työ on palkitsevaa kun näkee lasten kehityksen konkreettisesti, monet pienet ottaa ensiaskeleensa hoidossa, pissaavat ensimmäisen kerran pottaan. Oppivat sanomaan sanoja, myöhemmin kokonaisia lauseita. On aina yhtä musiikkia korville kun joku pieni sanoo ensimmäisen kerran oman nimen.
Jokapäivä pienet oppivat jotakin uutta. Toki pienten kanssa työ on fyysistä, paljon nostelua, kantamista, pukemista. Pienet vievät henkisesti myös aika lohkon, koska eivät aina osaa selittää miksi itkettää tai miksi raivostuttaa. Pienillä sopeutuminen hoitoon vie myös kauemmin. Minulla oli kerran poika joka itki 3 kk putkeen aloitettuaan hoidon. Voin kertoa että se oli aika raskas 3 kk, ja vei käytännössä aina yhden työntekijän. Lopulta poika sopeutui ja oli sen jälkeen yksi ryhmäni iloisimmista lapsista.

3- 5 vuotiaat, ovat itsenäisempiä, omatoimisempia. Vessakäynnit sujuu, ruokailussa harjoitellaan veitsen ja haarukan kanssa syömistä. Pukemisessa pitää enää auttaa vaikeimmissa asioissa ; lahkeissa, lenksuissa, hanskojen varsissa, vetskareissa. Muuten sujuu jo suht mallikkaasti. Leikeissä pyritään pidempiin kestoihin, ja siihen että kavereiden kanssa saataisiin luotua leikille jo jonkunlaista juonta. Isompien kanssa voi tehdä vaativimpia askarteluja, leikkiä vaikeampi leikkejä, keskustella jo vähän isommistakin aiheista. Harjoitella vähän päivämääriä, vuodenaikoja. Harjoitellaan kavereiden kanssa sosiaalisia taitoja, anteeksi pyytämistä, vuoron odottamista, paikallaan istumista, kuuntelemista. Isompien kanssa saa päivässä ratkoa aika monta ristiriita tilannetta ja joskus tuntuu että silmät pitäisi olla myös selässä. Ryhmässä on yleensä se 21 lasta ja on päiviä jolloin melu on niin kova että kotiin päästyäni minulla ei ole mikään laite päällä, ja autossakin radio on suljettu. Isompien kanssa henkisellä jaksamisella on suuri merkitys, työ ei ole enää niin fyysistä mutta haasteet on aina suurempia mitä enemmän ikää tulee.

Päiväkotityö on välillä hektistä, se vaatii paljon kärsivällisyyttä, empatiaa, jämäkkyyttä ja myös tiettyä auktoriteettiä. Lasten kanssa pitää aina olla johdonmukainen ja jaksaa selittää uudestaan ja uudestaan tiettyjä juttuja. On tärkeää että lapsilla on tietyt säännöt ja tietty päivärytmi sekä mahdollisimman pysyvät aikuissuhteet, ne luo turvallisuutta. Vanhempien kanssa on tärkeää osata solmia luottamuksellinen suhde ja olla avoimia, se ei aina ole niin helppoa kun perheitä on niin erillaisia. Mitä enemmän kokemusta tulee sitä enemmän oppii tiettyjä niksejä ja vinkkejä, miten toimia tietyissä tilanteissa. Miten raivokkaan tai itkevän lapsen saa rauhoittumaan, miten selvittää ristiriitatilanteet mahdollisimman tasapuolisesti. Tässä työssä tarvitaan myös tiettyä luovuutta ja halua oppia uutta, tarvitaan kykyä heittäytyä esim. näyttelemään tai roolileikkihin. Päiväkotityö on hurhan monipuolista ja varmaan osittain siksi niin haastavaa. Pitää olla niin avoin monille, monille jutuille.

Itse rakastan työssäni sitä että jokainen päivä on erillainen. Lapset on avoimia ja eivät ikinä esitä yhtään mitään muuta kuin oikeasti ovat. Jos sinulla on jonkun mielestä päällä ruma paita, niin ihan varmasti se kerrotaan. Lapsilla ei ole sellaista suodatusta kuin aikuisilla, mikä tekee heistä ihania. Lapset ovat myös mahtavia persoonia, omalle kohdalleni on sattunut monta sellaista jota en koskaan tule unohtamaan. Lapset ovat innostunteita oppimaan uutta, on mahtavaa kun saa kehitellä askarteluja, lorutuokioita, näytelmiä, jumppahetkiä, laulutuokioita tai ihan vaan jutella...ihan mistä vaan! He kyllä keksivät aiheita.
Lasten kanssa oppii uutta ja heidän kysymykset on joskus niin kinkkisiä että vastausta saa oikeasti miettiä. Sitä riemua ja iloa, mitä usein näkee, siitä tulee vaan itsekkin hyvälle tuulelle. Kaikki lentävät lauseet mitä lapset suustaan päästävät, ne naurattavat vielä vuosienkin päästä. Hetket kun lapsi nukahtaa silittelyyn tai rauhoittumaan tuhisemaan sylissä ovat hienoja.  Työpäivät ovat täynnä niin erilaisia hetkiä ja jos jonkun mielestä tässä työssä ei pysty haastamaan itseään tai kehittymään, niin ihmettelen kovasti. Itse ainakin yritän aina miettiä miten voisin tehdä työni paremmin tai hoitaa jotkut tilanteet sujuvammin.
Joulunaika on erityisen mukavaa päiväkodissa, lasten odotus on niin tarttuvaa ja kun yhdessä koristellaan kuusta tai lauletaan joululauluja niin siitä tulee vaan enemmän ja enemmän joulufiilis. Ei sillä että minä niin sitä tarvitsen, mutta on aika ihanaa kun ei ainakaan tarvitse yhtään pidätellä tätä jouluhössötystä :)

On päiviä jolloin mikään ei suju, mutta tykkään kuitenkin hirmuisesti työstäni, enkä osaisi kuvitella tekeväni mitään muuta. Olen aina ollut sitä mieltä että ihan jokaisen vanhemman pitäisi tulla viikoksi päiväkotiin, se on muuten avartava kokemus ihan jokaiselle :)

Vaikeuksien kautta voittoon...

Mä en todellakaan ole mikään marraskuu tai lokakuu, fani. Mulle tämän pimeän vuodenajan ainut juttu on joulu, niinkuin blogiani lukeneet ovat varmaan jossain huomanneet :D En nauti kylmästä, enkä pimeästä. En tykkää urheilla pimeässä tai lähteä juoksemaan kun on kylmä. Lasten kanssa töissä ulkoileminen ei ole nautinollista. Inhottaa kun ei näe mitään. Asukuvista on turha edes haaveilla. Ihanin ajatus on vaan tulla kotiin, rojahtaa sohvalle ja syödä. Marraskuu on se kuukausi jolloin todellakin kertyy varmasti muutama ekstra kilo. Yritän aina syödä maltillisesti, mutta herkuttelun suhteen mennään välillä ihan väärille linjoilla.
Tällä hetkellä urheiluni on tasan tarkkaan kerran viikossa sali ja kerran viikossa juoksulenkki ja se on ihan tarpeeksi. Välillä nuokin molemmat vituttaa niin ankarasti jo silloin kun herää töihin.

Oltiin syyskuussa miehen serkun häissä Sotkamon lieppeillä. Oli ihan mahtavaa päästä vaihteeksi häihin, tuntuu että meidän suvussa hautajaiset on olleet paljon yleisempi trendi. Totta kai myös omien häiden kannalta on aina kiva olla häissä ja nappailla jotain kivoja ideoita. Noikin oli tosi rennot häät, kyseessä toisella kierroksella oleva rempseä pari, naisella häämekkona oli korsetti ja punainen hame. Ruoka oli ihan loistavaa porokeittoa ja rieskaa. Kaikki oli itsetehtyjä, kylmäsavulohi oli sekin itse kalastettua. Oli kivaa ja mielenkiintoista nähdä miehen perhettä ja sukua laajemminkin.

Löysin tuollaisen aivan ihanan säästöpossun Tallinan reissultamme. Mikä onkaan huomaamattomampi tapa saada rahaa säästöön kuin heittää välillä kolikoita possuun. Alimmainen kuva oli ihanilta työkavereiltani kihlajais - paketti. Olin todella yllättynyt lahjasta, en yhtään osannut odottaa mitään.

Kihlajais humun keskellä on ollut ihana elää, mutta mitä enemmän humu on laskeutunut olemme miehen kanssa kohdanneet varmaan haastavimmat ajat suhteessamme. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Olemme kumpikin olleet niin totaalisen kyllästyneitä elämään tätä etäsuhde elämää. Tuntuu että olen jonkunlaisessa häkissä vankina, josta en vaan pääse pois. Se tuntuu pahimmalta. Miehellä ei ole täällä töitä, eikä nykyisen työn takia kannata lähteä reissaamaan oman kaupunkini ja Helsingin väliä. Tilanne on luonut meidänkin välillemme kireän tunnelman.
Itseäni ahdistaa sen järkyttävän ikävän lisäksi, myös tämä jatkuva odottaminen. On kamalaa kun tykkään kuitenkin työstäni, mutta arjestani on jotenkin tullut jotain ihmeellistä selviämistä.  Eläminen tapahtuu vain viikonloppuna, miettikää vain kahtena päivänä viikossa?

Olemme nyt olleen yhdessä sen melkein puolitoista vuotta, sekä me että suhteemme tarvitsisi jo sen askeleen. Yhteisen arjen, yhteiset astiat, saman sängyn eikä näitä kilometrejä. Olen kauhulla katsonut mitä erossa oleminen tekee meille kummallekin mutta ennenkaikkea suhteelle. Riitoja, väärin ymmärryksiä, menetettyjä hetkejä arjessa. Me ei enää olla mitään parikymppisiä, ei tälläinen suhde ole mistään kotoisin. Kyllä minä jo haluaisin olla mieheni kanssa perhe, kutsua häntä avopuolisoksi.

Olemme pyöritelleet asiaa joka suuntaan, ja toivon. Todellakin toivon, että vuodenvaihteen jälkeen asia etenisi edes johonkin suuntaan. Sormet ja varpaat ristissä.

Ajattelin muuten jos jotain kiinnostaisi ammattini lähihoitaja/ lastenhoitaja, ja joku jostain kummallisesta ( :D ) syystä haluaisi päiväkotiin töihin, niin voisin siitä kirjoittaa jotakin tässä lähiviikkojen aikana :)

Kumpi mieluummin?

Pongasin Annan ja Sebastianin blogista hauskan Kumpi mieluummin- kyselyn ja hyödynsin sen ja esitin miehelle kysymykset :) Vastaukset erosivat välillä aika reilusti toisistaan, itselläni  ja miehelläni oli hauskaa pohtia näitä. Toivottavasti tekin jaksatte lukea! 

Jäätyä vai palaa kuoliaaksi?

Mies : Jäätyä, ei kirpaise kuin kerran.
 Minä : Hmm. Aika paha, ehkä jäätyä. Palaminen tuntuu aika brutaalilta.

Elää ilman internettiä vai puhelinta?

Mies : Elää ilman puhelinta. Netin kautta saa kaikki kiinni.
Minä : Ilman puhelinta, lähinnä käytän silläkin pääasiassa nettiä. Toisaalta tuon toisen kanssa voisi olla aika kurjaa keskustella vain netissä.

Saada mahdollisuus palata takaisin ajassa vai matkustaa tulevaisuuteen?

Mies : Tulevaisuuten.
Minä : Varmaan palata takaisin, vaikka sinäänsä en kaipaa yhtään menneitä niin joihinkin tilanteisiin voisin palata. En välttämättä halua nähdä tulevaisuutta, koska se väistämättä tarjoaa myös jotain ikävää.

Saada nolla vierasta tulemaan häihisi vai hautajaisi?

Mies: Hautajaisiin, häät on yhteiset, hautajaiset on pelkästään mun.
 Minä : Varmaan hautajaisiin, olisihan sekin jollain tavalla surullista mutta en olisi itse näkemässä sitä. Häissä se tietäisi sitä etteivät ihmiset arvosta suhdettani tai ratkaisujani, eivätkä kunnioita minua. Se satuttaisi varmasti.

Elää Harry Potter -maailmassa vai rikkaana ja kuuluisana?

Mies:  Haluisin valita Harry Potterin, mutta raha vetää puoleensa.
Minä : Ei kahta kysymystäkään. Harry Potter- maailmassa. Etenkään kuuluisuus ei houkuta yhtään.

Löytää tosirakkaus vai 10 000€?

Mies : Aikaisemmin olisin vastannut että 10 000, mutta nyt kun tietää mitä tosirakkaus on, niin vastaisin sen.
Minä : Tosirakkaus, raha on vain rahaa.

Viettää rantaloma vai kaupunkiloma

Mies : Tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta kaupunkiloma.
Minä : Marraskuussa valitsee kyllä ehdottomasti aurinkoisen rantaloman. Haluaisin vaan olla ja löhöillä.

Osata lentää vai lukea ajatuksia?

Mies : Ehdottomasti lentää, tulisi hulluksi jos pystyisi lukemaan.
Minä : Lentäminen, kätevä kulkutapa. Ajatusten lukeminen aiheuttaisi vaan kiukkua ja ärsytystä, kun kuulisi kaikkia hölmöjä juttuja.

 Tietää päivä jona kuolet vai syy johon kuolet?

Mies : Päivä. Ei kiinnosta miksi, vaan millon.
Minä : Ehkä mieluummin syy, jos tietäisi päivän eläisi jollain tapaa odottaenkin sitä. Kuolema yhtäkkiä olisi kaikkein paras vaihtoehto.

Viettää päivä surffaten vai surffaten netissä?

Mies : Ois mageeta jos osais surffata, mutta mieluummin ehkä surffata netissä.
 Minä : Surffaten netissä, en koe kauheeta intoa surffaamiseen noin konkreettisesti.

Olla kuuluisa vai olla kuuluisuuden paras ystävä?

Mies : Olla kuuluisa, en tykkää olla mikään häntäheikki.
Minä : Paras ystävä, en välitä olla kuuluisa. Oli syy mikä tahansa.

Omata enemmän aikaa vai rahaa?

Mies: Rahaa. Sillon on aikaakin.
Minä : Rahaa. Koen että mulla on aikaa tarpeeksi, välillä olisi kiva tehdä asioita jotka vaativat sitä rahaa.

voittaa lotossa vai elää tuplasti normaalia pidempään?

Mies : Voittaa lotossa.  Minä : Voittaa lotossa. Mä luulen että yhdessä elämässä on jo ihan tarpeeksi, ottaen tietenkin huomioon sen milloin kuolee.

painaa puolet vai tuplat nykyisestä painostasi?

Mies: Mukavuuden kannalta puolet vähemmän, mut ehkä mieluummin puolet enemmän.
 Minä : Puolet vähemmän olisi aika liiottelua, mutta en kyllä tupliakaan. Ehkä sit puolet vähemmän.

 ottaa lävistyksen vai tatuoinnin?

Mies: Tatuointi. Lävistykset on jo nähty.
Minä : Tatska.

Olla lääkäri vai lakimies?

Mies : Lääkäri. Ei kiinnosta lakiasiat.
Minä : Lakimies, koen enemmän kiinnostusta lakitieteseen kuin lääketieteeseen.

Pystyä kelaamaan elämää vai pystäyttämään?

Mies:  Pysäyttämään, jos on hyvä hetki. Olis kiva jos sais nauttia siitä. Tykkään olla paikallaan.  Minä : Pystyä kelaamaan, niin paljon hauskoja juttuja edessä.

Kuuroutua vuodeksi vai pystyä käyttämään nettiä vain tunnin viikossa?

Mies : Jälkimmäinen, vähemmän haitallista.
 Minä : Ensimmäinen haittaisi mun työtä suuresti, ja netin käytön vähentäminen tekisi varmaan hyvää.

Osata puhua eläinten kanssa vai osata puhua kaikkia maailman kieliä?

Mies: Puhua eläinten kanssa, en tarvitse mitään muuta.
Minä : Osata puhua kaikkia maailman kieliä, siitä olis enemmän hyötyä.

Olla vastakkaista sukupuolta yhden päivän vai olla lapsi yhden päivän?

Mies: Olen joskus ollu lapsi, mieluummin kokee jotain uutta.
 Minä : Vastakkaista sukupuolta. Lasten elämä on tarpeeksi läheistä työn kautta.

 Olisitko mielummin aina ylipukeutunut vai alipukeutunut?

Mies: Yli. On parempi vetää överit ku vajarit.
Minä : Ylipukeutunut. Se tuo mulle itsetuntoa ja itsevarmuutta, jota taas tarvitsen henkiseen hyvinvointiin.

Elää maailmassa jossa ei ole olemassa avioliittoa vai avioeroa?

Mies: Eroa. Kuulostaa kivemmalta.
Minä : Avioeroa varmaankin, jos siis ihmiset olis aina niin onnellisia etteivät ikinä eroaisi mutta jos pakotetaan olemaan yhdessä, niin ensimmäinen.

Olla velho vai ninja?

Mies: Velho
Minä : Velho

Poistaa terrorismi vai auto-onnettomuudet?

Mies: Auto-onnettomuudet.
 Minä : Terrorismi.

Olla varas vai kerjäläinen?

Mies: Varas.
Minä : Kerjäläinen. En vaan pystyisi varastamaan.

Työskennellä enemmän tunteja päivässä, mutta vähemmän päiviä vai vähemmän tunteja päivässä ja enemmän päiviä?

Mies: Mieluummin enemmän tunteja päivässä.
Minä : Ehkä enemmän tunteja päivässä, ja vähemmän päiviä. Kerralla sitten vaan koko kärsimys.

Olla koditon vai vankilassa?

Mies: Vankilassa. Helpompaa elämää.
Minä : Vankilassa, en usko että olisin kodittomana kovinkaan kauan hengissä.

Omistaa hieno koti tavallisella alueella vai tavallinen koti hienolla alueella?

Mies :  Hankala kysymys. Mieluummin hieno koti, mut mikä on tavallinen alue? Hieno koti tavallisella alueella.
Minä : Hieno koti mieluummin, ei sillä alueella ole niin väliä kunhan ei mikään kauhea ghetto nyt kuitenkaan ole. Tärkeämpää on se koti minulle.




Katsoa leffa ilman ääntä ja tekstejä vai kuunnella leffa ilman kuvaa?

Mies :  Katon mieluummin kuvaa.
 Minä : Ilman ääntä ja tekstejä, ei jaksa keskittyä leffaan jota ei näe.

Olla jumissa autiolla saarella neljän ihmisen kanssa ketä vihaat vai yksin?

Mies: Yksin, oisin mielelläni yksin.
Minä : Yksin, oma seura riittää kyllä. Vaikka voishan niitä muistakin oppia pitämään.

Löytää sielunkumppani, jota kaikki ystäväsi vihaavat vai olla sinkkuna koko elämä rakastavien ystävien ympäröimänä?

Mies: Ensimmäinen, ei muitten mielipiteillä ole merkitystä.
Minä : Löytää sielunkumppani, niillä ystävillä on kuitenkin oma elämänsä eikä kukaan voi täyttää sitä aukkoa minkä se sielunkumppani täyttää.

Voiko etäsuhde toimia? Jos niin miten?

Tähän törmää aina välillä, ihmisten ihmettelyyn siitä miten etäsuhde oikein pidetään kunnossa. Kun kerron että mieheni asuu Helsingissä kohtaan välillä joko ihmetteleviä katseita, sääliviä katseita, surkeita katseita ja sitten kaikkea siltä väliltä. Ihmiset veikkailevat ja veikkailivat paljon että miten kauan suhteeni kestää. Kestääkö se välimatkan? Tiedän että moni oikeasti epäili sitä, en tiedä epäileekö enää mutta etenkin töissä moni ei varmasti uskonut että jaksan kovin kauan rempata kahden kaupungin välillä. Ei mikään rakkaus vaan voi olla niiiin suurta.

Kun ryhtyy etäsuhteeseen ajattelee että se loppuu joskus. Toki alussa sitä vaan tutustuu toiseen ja miettii että onko tuo toinen sitä mitä minä etsin ja haluan. Silloin ajatteli aina viikon kerrallaan, kunnes sitten jossain vaiheessa alkoi elää ajatukselle että etäsuhde loppuu joskus- silloin kun ymmärsi että tuossa on juuri sitä mitä minä olen etsinyt. Me emme ikinä tehneet, eikä meillä nytkään ole tarkkaa suunnitelmaa siitä MILLOIN etäsuhde loppuu, mutta meillä kummallakin on haave siitä että joskus ollaan yhdessä. Se on yksi kantava ajatus aina silloin kun ikävä käy sietämättömäksi. Silloin kun kaipaa toista kaikkein eniten, muistuttaa vain itselle ettei tämä kestä ikuisesti. Joskus me heräämme saman katon alta, ja joskus jaamme arjen tapahtumat heti illalla emmekä viikonloppuisin.

Mikään suhde ei toimi ilman luottamusta, ei sellainen missä asutaan yhdessä eikä sellainen jossa ollaan kilometrien päässä toisistaan. Aina hoetaan että etäsuhteessa luottamus on vielä tärkeämpää kun toinen on niin kaukana eikä hänen liikkeistään tiedä. Totta on myös se että ihan lähelläkin oleva voi pettää,  jos niin haluaa. Ei siihen tarvita etäisyyttä jos haluaa heilutella peittoja, se on ihan fakta.

Totta kai etäsuhde asettaa siinä mielessä haasteensa kun ei näe toista, on helpompi alkaa kuvittelemaan päässän mitä vain. Minulle ainakin ilmeiden ja eleiden tulkinta on helpompaa kuin viestien ja puheluiden. Varmaan se on monelle muullekkin. Pettämisen peittäminen varmasti on helpompaa etäsuhteessa, koska viestien kautta on helpompi lähetellä vakuuttelevia viestejä, tai esittää jotain muuta kuin on. Aukkoja kun kuitenkin tulee näkemiseen. Toisen ollessa lähellä voi helpommin alkaa huomaamaan jotain merkkejä, enemmin tai myöhemmin. Toki tämä on aika suhde kohtaista.

Luottaminen on kuitenkin yritettävä pitää hengissä. Se ei alussa todellakaan ole helppoa, kun ei tunne toista. Ei tiedä näkeekö se nyt jotain muita omassa kotikaupungissaan, sillä aikaa kun minä täällä näen vaalenpunaisia unia. Luottamus kuitenkin rakentuu vahvaksi kun suhde etenee, tunteet kasvaa, ja yhteys lujittuu. Niin meillä ainakin. Luotan mieheeni, en pelkästään siksi koska uskon rakkautteemme vaan myös siksi että se on ainut mahdollisuus jossa oma mielenterveys säilyy. Jos käy hullusti, niin sitten käy. Piruja voi aina maalata seinälle.

Yhteinen aika. Etäsuhteessa se on yksi asia joka joko pitää suhteen koossa tai rikkoo sen. Mikään suhde ei kestä jos aikaa sille toiselle ei ole. Etäsuhteessa pitää joskus järjestämällä järjestää sitä, mikä saattaa kuulostaa vähän hassulta, mutta loppujen lopuksi se on vain parisuhteen parhaaksi. Me näemme joka viikonloppu, joka on kummallekin tärkeää, sekä viestittelemme mahdollisimman useasti arkisin. Asiaa hankaloittaa se että olemme ristiin töissä, tämä takia olimme esim. keskiviikkona varanneet toisillemme soittoajan :D Joka kuulostaa erikoiselta, mutta näin ylläpidämme myös arkisin suhdetta. Se vaatii työtä, juuri työvuorojen vuoksi mutta on tähän saakka onnistunut ja varmasti onnistuu jatkossakin.

Kun mahdollisuus nähdä toisen arkea häviää on tärkeää saada edes jotain infoa siitä mitä toiselle kuuluu. Ainakin minulle oli. Sanoin joskus suhteemme alussa että ellen kuule sinusta mitään arkena, se väistämättä vieraannuttaa minua ja suhdettamme. Kaksi päivää on kuitenkin niin lyhyt aika että jos viiteen päivään ei kuule mitään ja sitten kaksi päivää on läsnä niin ei se riitä kannattelemaan suhdetta. Sitten on niitä suhteita jossa näkee harvemmin, silloin on VIELÄ tärkeämpää pitää myös niinä päivinä yhteyttä kun toinen ei ole fyysisesti läsnä. Yhteydenpito ei ole mikään rasite kun aidosti haluaa tietää mitä toiselle kuuluu. Minä ainakin haluan, kun toinen on monta kertaa päivässä muutenkin mielessä.

Näkemättömyys arkisin saa joskus miettimään kaikkea...noh vähemmän fiksua. Välillä oma pää kehittää jotain ihan käsittämättömiä skenaarioita, joilla ei ole totuuden kanssa minkäänmoista tekemistä. Mitä vähemmän niitä puhuu toisen kanssa, sitä enemmän ne oikeasti alkavat vaikuttaa ihan fiksuilta ja todelta. Itse olen mestari analysoimaan kaikkea, en niinkään ole epäluuloinen mutta saatan tulkita asioita ihan hitusen sivuraiteille. Sitten kun saan suuni auki niistä niin toinen ihmettelee että mitä ihmettä, ei hän tuollaista ollut edes ajatellut. Kuulun siihen kastiin joka tarvitsee tietynlaista tunteiden ylläpitämistä.

Tähän siis yksinkertainen vinkki : puhuminen. Kannattaa jakaa kaikki ajatukset joita tulee mieleen, jos ei tyytyväinen johonkin toimintatapahoin- kannattaa niistä jutella. Etäsuhde vaatii sydämen avamista enemmän kuin tavallinen suhde. Rehellinen asioiden käsitteleminen vie pitkälle. Mies ei ole kovin innokas siitä kun minä helposti olen hiljaa jos minua vaivaa joku. Ymmärrän häntä, toisen pään sisälle ei pääse jolloin herää kysymyksiä ; eikö tuo enää halua minua? Onko rakkaus loppunut? Onko sillä joku toinen? Erotaanko? Minusta saa välillä pusertaa asiat ulos ja olen kovasti joutunut opettelemaan sellaista avointa jutustelua. Se on helpottunut kun tietää että toinen on siinä ja haluaa ratkaista ikävät asiat. Toinen ei myöskään tuomitse, vaikka kyse olisi jostain mitättömästä. Saattaa olla että minua ärsyttää huonosti mennyt työpäivä jolloin olen etäinen viesteissä, ellen kerro tätä, toinen saattaa tulkita viestien töykeyden niin että ero kolkuttelee tai että olen löytänyt jonkun toisen.

Tämä takia, kortit pöytään.

Etäsuhde voi toimia. Jokainen suhde vaatii oman panostuksensa, etäsuhde vielä ekstra annostuksen sitä. Kummankin on tahdottava rakastaa yli välimatkan, jos vain toinen tahtoo sitä - kaikki loppuu enemmin tai myöhemmin. On pystyttävä rakentamaan toimiva suhde, nautittava jokaisesta hetkestä yhdessä mutta myös huomioitava se tosiasia että on ihan tervettä myös riidellä vaikka ollaankin etäsuhteessa. Minusta tämä on ihan suhteen parhaaksi. Kyllä mekin ollaan otettu yhteen ja välillä lyhyestä viikonlopusta on mennyt puolet siihen että ollaan mulkoiltu toisiamme kulmien alta. Tunteita ei tule tukahduttaa vain sen takia että on rajallinen aika yhdessä. Se saattaa hyvin kostautua myöhemmin. Ikinä en kuitenkaan ole kotiin lähtenyt riidoissa, aina ollaan puhuttu asiat läpi ja pyydetty sekä annettu anteeksi.

Kun nähdään ei kaiken tarvitse olla ihmeellistä, ei tarvitse koko ajan järjestää jotain viiden tähden ravintola illallisia. Minulle yksi parhaimmista hetkistä viikonlopussa on aamut jolloin makoillaan rauhassa sängyssä ja puhutaan. Ihan kaikesta, tyhmästä, tärkeästä , arkisesta. Nauretaan ja lopulta mennään yhdessä tekemään aamupalaa. Nautin niistä pienistä jutuista ; yhteisistä kauppareissuista, käsi kädessä kulkemisesta, hyvästä leffasta toisen kainalossa tai ruoan tekemisestä yhdessä. Haluan korostaa sitä että vaikka toista näkee harvemmin, niin ei ole tarkoitus että viikonloppu on jatkuvasti mitään ilotulitusta, liialliset odotukset saattavat tappaa romantiikan. Totta kai välillä on ihana tehdä jotain spesiaalia, mutta etäsuhteen ei pidä rakentua ainoastaan niille.

Voisin sanoa että yhteinen päämäärä, haaveet, unelmat joiden eteen kumpikin on valmis tekemään töitä, rehellisyys, puhuminen ja molemminpuolinen luottamus, halua tutustua ja oppia tuntemaan, positiivinen asenne sekä rakkaus toista ihmistä kohtaan ovat minulle olleet ne asiat jotka ovat pitäneet suhteeni kunnossa ja jotka tulevat myös jatkossa pitämään sen elossa.

Moni asia on itsestä kiinni, mutta mikään ei ole niin mahtavaa kuin se että siellä monen sadan kilometrin päässä on toinen ihminen joka haluaa, uskoo ja luottaa suhteeseen. Siihen että välimatka vahvistaa sitä entisestään, ja joka luo vakaan pohjan sille tulevaisuudessa saman katon alla elämiselle.

Asu :

Mekko : BikBok
Kello: O.N.E 

Warner Bros. Studio Tour London - The Making of Harry Potter

Törmäsin tähän kierrokseen kun olimme tekemässä varausta Lontoon matkallemme.  Tiesin kyllä että Lontoossa on Warner Brosin Studio, mutta mieleeni ei jostain kumman syystä ollut tullut että voisimme mennä sinne käymään, nyt kun kerrankin Lontoossa olemme. Innostuin heti tästä ihan mielettömästi. Olin 11- vuotias kun isäni osti minulle ensimmäisen Harry Potterin, sen jälkeen ne ovat aina olleet minulle se kirjasarja. Viisasten Kivi on minulle rakkain esine kodissani, pelastaisin sen ensimmäisten joukossa jos tälläinen tilanne tulisi. Kirjat on luettu...en edes tiedä miten monta kertaa! Ainakin niin monta kertaa että sivut on kellastuneet, muutama irronnutkin ja niistä löytyy pikkuisia tahroja. Osa sivuista on mennyt kupruun kun kyyneleet on valuneet niihin.

Voisin melkeinpäin sanoa että Harry Potterit pelastivat minut ajoittain synkät teinivuoteni. Ne olivat minun pakoreittini ahdistavasta kotiolosta, koulusta ja lihavuudesta jonnekin ihan muualle. Maailma johon saatoin uppoutua silloin kun vihasin itseäni kaikkein eniten. Ne naurattivat, itkettivät, hämmensivät, toivat minulle uusia ystäviä ja loivat myös omaakin halua kirjoittaa. Olen ihan oikeasti paljosta velkaa J.K. Rowlingille. Olen paljosta velkaa Harry Potterille. Ne todellakin pelastivat minut.

Puhuimme mieheni kanssa että varataan liput heti kun ehditään ja kuinkas sitten kävikään ne olivat loppu kuukautta aijemmin kun tarkoituksena oli varata. Arvatkaa olinko pettynyt! Mies sanoi uskollisesti et kyl me sinne päästään. Ajattelin että miten ihmeessä jos ne kerran on ihan täynnä. Mies selvitti , viestitti ja soitteli. Viikon putkeen. Ja lopulta sain sen viestin : Meillä on liput sinne! Olin super innoissani. Ja super kiitollinen miehelleni, hän ei edes tiedä miten tärkeästä asiasta on kysymys, tai ehkä hän sittenkin tietää. Näkihän kuitenkin ihan hirveästi vaivaa sen kaiken eteen.

Pääsimme siis studioille 3.8. kello 16.00 Pääsyt kierrokselle on porrastettu. Meille järjestettiin myös yksityis kyyti suoraan Studion eteen, mikäli oli ihan loistavaa. Paikka on nimittäin aika keskellä ei mitään. Mutta ei hätää, luin netistä että sinne pääsee kyllä ihan julkisilla kulkuneuvoillakin esim. seuraavasti : Ensin Charing Crossin metroasemalla, josta Northen Line metro ja sillä London Euston rautatieasemalle. Eustonilta pitää ostaa junalippu Watford Junctioniin josta pääsee bussilla sitten studioille. Varmasti on muitakin tapoja päästä paikanpäälle. 

Ennen sisälle menoa on mahdollista ostaa digital guide, jossa on kuulokkeet sekä pieni näyttö. Se maksoi muistaakseni noin 5 puntaa ja sisältää ylimääräistä tietoa sekä studioista että elokuvien teosta, Potter- fanille siis järkevä sijoitus. Otimme sen minulle, mies sanoi että selviää ilmankin :D Jonottaminen sisään ei kestänyt kovinkaan kauan. Pääsimme ensin huoneeseen jossa kerrottiin lyhyesti kierroksesta ja sen jälkeen elokuvateatterimaieen paikkaan jossa näytettiin pieni filmi. Tunsin silloin silmäkulmissani kiiltelevät kyyneleet, mutta koitin estää niitä tulemasta. 

Pieni odottelu jonka jälkeen ovet aukesivat Suureen Saliin. Se tunne kun astut kuin keskelle elokuvaa joita on katsellut ihan pikkutytytöstä saakka oli ihan mieletön. Kylmät väreet menivät pitkin kroppaani. Vieressä olevani nainen oli ilmeisesti yhtä mykistynyt kun mutitsi ääneen " OH MY GOD!" Samat ajatukset kyllä oli minulla kun astuin Suureen Saliin. 

Suuren Salin jälkeen saikin sitten kiertääkin ihan omassa tahdissa. Minä porhalsin mykistyneenä, haltioituneena ja lumoutuneelta guideni kanssa sinne sun tänne kuvaillen kuin mielipuoli. Mieheni nauroi minua ja katseli perääni ilmeisesti välillä vähän huvittuneena. Kaikkia kuvausrekvisiittoja, asuja, peruukkeja, screenejä kohtauksista löytyi jokaisen kulman takaa. Välillä sai olla ihan tarkkana ettei mennyt jonkun mielenkiintoisen paikan ohi.

Kestää jonkunaikaa ymmärtää että tuossa ne ovat. Kaikki mitä puvut mitä näyttelijät ovat käyttäneet, tuo on oikeasti ollut Daniel Randcliffen tai Emma Watson päällä. Tuota on oikeasti käytetty leffoista. Mieheni ei ole mikään Potter - fani, ei varmaan ole nähnyt kuin yhden leffan mutta hänkin piti kaikkia rekvisiittoja, tietoiskuja yms. todella mielenkiintoisina.

Kierros kesti kolme tuntia ja voin kertoa että se menee kuin siivillä! Nähtävää on niin paljon että itse voisin hyvin mennä uudestaankin tuonne. Tuntui että kolme tuntia hävisi jonnekin lähes silmänräpäyksessä. Kierroksen aika löytyy yksi ravintola, josta on mahdollista ostaa jotakin syötävää sekä juotavaa. Sekä maistaa Kermakaljaa ;) Maistoin ja voin sanoa että ei kiitos. Ei minun juttuni. Tosin tämä oli kylmää ja kirjoissahan Kermakalja on usein kuumaa, joten voi olla että olisi maistunut erillaiselta lämpimänä.  Valikoima ei ole mikään suuri ja hinnat aika korkeita, joten suosittelen syömään kotona.

Studio on iso! Tilaa on reilusti sisällä ja myös pieni kaistale ulkona. Studioilta löytyy myös kauppa jossa on sitten ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä. Mitä kukaan Potter- fani voisi ikinä kuvitella tarvitsevansa, se löytyy kaupasta. Hintataso tosin huimaa aikalailla päätä, joten itse pysyttelin kovin maltillisena. Viitat oli ainakin 80 puntaa ja taikasauvat muistaakseni 30 - 40 punnan välillä. Toki jotain piti ostaa joten ostin avaimenperän, sekä kirjan jossa kerrottiin kierroksesta.

Olikohan jotain muuta tärkeää mitä halusin kertoa? On sitten iso fani , pieni fani tai vähän kiinnostunut kirjoista niin en voi muuta kuin lämpimästi suositella. Toki ihmiselle joille kirjat merkitsevät yhtäpaljon kuin itselleni paikka antaa vielä tuplasti enemmän. Minulle kirjat on aina rakkaimmat, mutta tottakai elokuvillakin on paikkansa sydämessäni, ne kuitenkin pohjautuvat rakastamaani teoksiin. Kaikki lavasteet on vain niin uskomattoman hienoja! Niitä on vaikea kuvailla, mutta itse olin kyllä todella mykistynyt. Ehdottomasti yksi elämäni hienoimmista kokemuksista. Matka jota en tule koskaan unohtamaan, välillä kun vilkuilin miestäni joka onnellisena hymyili kun näki minun onneni- tuntui täydentävän koko hetken. <3